TERVEsairas kävi matkalla Lontoossaa. Tutustuin siellä myös englantilaiseen sairaalakulttuuriin. Potilaana. Jonkin sortin kuivakkaita brittihuumorisketsejä siitä olisi joku taitava käsikirjoittaja saanut aikaan. Tässä muutama live-tilanne taas.

Jouduin sairaalaan voimakkaiden suolenahtaumien aiheuttamien vatsakipujen vuoksi. Sairaalaan ajettiin hotellista ambulanssilla. Ei pillit soiden. Päivystykseen päästyä hoitajat totesivat kipulääkkeen tarpeen. Samaa mieltä. Lähtivät selvittämään sitä lääkäriltä. Hetken kuluttua hoitaja tuli m o r f i i n i – injektion kanssa ja kysyi, pistetäänkö käsivarteen vai vatsanahkaan. Hui, ammutaanko nyt tykillä hyttysiä mietin! Kertaakaan Suomen sairaanhoitovuosieni aikana en muista saaneeni morkkua, en ainakaan vastaaviin kipuihin. Täällä on totuttu aloittamaan parasetamolista asteittain Litalginin ja tramadolin kautta ehkä oksikodoniin. Morkku pistettiin, kivut lähti. Mutta niin ne on lähteneet parasetamolilla, Litalginilla ja tramadolillakin.

Kuvantamisten ja lääkityksen jälkeen tilanne tuntui laukeavan. Lääkäri kysyi, onko okay, jos jäisin yöksi osastolle ja pääsisin pois in the m o r n i n g.  Kuulosti hyvältä, aamulla pois. It’s okay. Mutta mitä tarkoittaa aamu englanniksi. Suomeksi se olisi tarkoittanut kaikkine kommervenkkeineen viimeistään puolta päivää. Lontoossa se tarkoitti lopulta klo 14.45. Valaistaan vähän.

Aamulla yhdeksän aikoihin kyselin, milloin lääkäri tulee. Hoitaja vastasi s o o n. Olin tyytyväinen, vaikutti hyvältä. Mutta p i a n kului. Ja kului toinenkin p i a n. Kun oli kulunut pitkästi toista tuntia, kysyin taas, milloinkohan lääkäri tulee. Sain taas vastaukseksi s o o n. Muutaman keran jo luulin lääkärin saapuneen, mutta ensimmäinen siviilipukuinen olikin talousosastolta kiinnostunut maksuasioista. ja toinen kauluspaita oli osastofarmaseutti selvittämässä lääkelistaani. Lopulta lääkäri kravattikaulassaan saapui kierrolleen 12 aikaan. Eli s o o n on Lontoossa pari tuntia, ylikin. Suomessahan lääkärit tekevät kiertonsa aamusella, oman kokemukseni mukaan arkisin yleensä 9-10 välissä.

Lääkäri sanoi, että päästää minut kotiin syötyäni ja tarkkailtuaan vointiani tunnin ajan syönnin jälkeen. Hän sanoi, että lounas on klo 13.30. Selitin, että luvattiin kotiin pääsy aamulla ja pitäisi päästä hotellille pakkaamaan ja kirjautumaan ulos ja ehtiä illalla kotilennollekin. Lääkäri ymmärsi ja totesi, että jos nyt söisin, pääsisin tunnin päästä pois. Sovittu. Mutta mitä tapahtui. Ruokaa ei kuulunut. Olin puoli tuntia lääkäriopiskelijoiden haastateltana (saivat tehtäväkseen selvittää haastattelun kautta, mikä oli diagnoosini). Haastattelu loppui, soitin hoitajan paikalle. Kysyin lääkärin lupaaman aikaisemman ruoan perään. Vastaukseksi vain, että lounas on 13.30. Selitin uudelleen, mitä lääkärin kanssa sovittiin. Hoitaja lähti ja tuli takaisin kysyen haluanko käydä alakerran aulassa syömässä. Vastasin, että en ja hoitaja häipyi. Ja taas soitin kelloa. Kysyin sitä ruokaa. Vastauksena vain, että itsehän kieltäydyit menemästä alakertaan syömään. Niinpä tosiaan kieltäydyin, mutta et sitten selittänyt, että se on ainoa vaihtoehto saada sitä ruokaa aikaistettuna. Suomessa hoitajat olisivat hetimmiten lääkärin kierron jälkeen tuoneet jotain jugurttia ja mehukeittoa syötäväksi. Tämä olisi tapahtunut perään kyselemättä. Mutta Lontoossa minulle vastattiin, että täällä ei toimita niin. Juu, ei toimita. Viimeistään nyt se oli itsellänikin selvillä.

Kun viimein oli ruokaa tiedossa oli lounasaika, klo 13.30. Minulle sanottiin, että lounaaksi on m u s h r o o m s o u p. Kerroin, että en voi syödä sieniä. Johon vastakysymys, etkö pidä niistä. Ei, vaan sienet ovat kielletty suolenahtaumissa, jonka vuoksi nytkin täällä sairaalassa olen. Ja hoitaja toteaa, että keitto on oikeasti vain mushroom f l a v o u r soupia, ei siis m i t ä ä n hätää (paitsi se, että edelleen on kiire hotelille ja lennolle ja mua ei ole uloskirjattu sairaalasta). Hoitaja oli ymmärtävinään kiireeni ja sanoi, että katsotaan 45 minuutin kuluttua kotiinpääsyä. Wanne-be-sienikeitto kiidätettiin eteen ison paahtoleipäviipaleen kanssa. Pyysin jotain ruokajuomaa. Sain teetä. Tietenkin. Leipää en syönyt. Onneksi tähteet haettiin pois ennen kuin paikalle olisi tullut ruokapoliisi, jolle olisi pitänyt selittää, että olisin toivonut gluteenitonta leipää, minkä vuoksi katsoin asialliseksi jättää tämän leivän syömättä.

Kului 45 minuuttia. Ketään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Odotin vielä tovin. Kävin kurkkimassa käytävillä ja toimistoissa. Lopulta soitin miehelleni ja pyysin häntä puhumaan jonkun kanssa, kun minua ei haluta ymmärtää sairaalassa. Hoitaja löytyi, otti puhelimen ja kuunteli miestäni. Oli kysynyt häneltä, olenko syönyt ja  voinko hyvin ruoan jälkeen. Pitihän sekin tietysti kysyä mieheltäni, itsehän kuitenkin seisoin puhelun ajan aivan hänen vieressään ja työtilasta vuoteelleni oli kymmenen metriä. Näitä asioita ei olisi saanut selvitettyä ilman puhelinyhteyttä mieheeni.

Nyt taas sairaalavuoteella maatessani olen tyytyväinen, että olen Suomessa sairaalassa. Täällä pian on pian ja aamu on aamu. Täällä saa ruokaa ja juotavaa erikseen anelematta. Täällä hoitajat kiertävät lääkäreiden mukana ja ovat tilanteen tasalla sovituista toimista. Täällä vuorovaikutus toimii paremmin. Toki tunnen kielen ja tunnen kulttuurin, se varmasti auttaa. Mutta väitän myös, että täällä on ihmisläheisempi lähestymiskulma hoitotyössä. Ja täällä tunnistat lääkärin työtakista ja kaulalla roikkuvasta stetoskoopista!