Lehdessä muistoilmoitus maisterista, tohtorista, neuvoksesta, jonka elämä päättyi 80-vuotiaana mahdollisesti vaikean sairauden murtamana tai traagisesti hieman nuorempana. Lisäksi nekrologi maisterin, tohtorin, neuvoksen pitkästä työurasta ja saavutuksista yhteiskunnan eteen. Mitä nuorempi vainaja, sitä tehokkaammat saavutukset. Taas yksi taituri menetetty. Kaipaamaan jäi joukko kollegoita, laaja tuttavien joukko ja lapset, ehkä puolisokin.

Joukko ihmisiä mustissaan, kasvot meikkaamattomina ja mieli synkeän hartaana astelee kirkkomaalle. Käsissään kukkavihkot. Ruusut, neilikat, kallat ja kaikenmaailman muut harsohössötykset pistävät kukkasienestä harvakseltaan koholle, muovin sisälle pujotetussa kortissa värssy tuonpuoleiseen siirtymisestä. Kirkon kellot soivat. Hiljaiset ihmiset asettuvat penkkeihin. Pappi aloittaa jargonian, kertoo geneeristä tarinaa kaikkien arvostamasta vainajasta. Tarinaa vainajan hienosta elämästä työssä ja yhteisön jäsenenä. Lopussa ehkä viittaus perheeseen tai läheisiin. Kengät kopisevat kirkon käytävällä. Kukkavihko toisensa jälkeen lasketaan valkoiselle tupsukulmaiselle keinokuituarkulle. Nyökkäys etupenkin lähiomaisille. Niiskutusta. Sivistynyttä kyyneleiden kuivausta. Paikalla oleville lapsille kuskataan korvaan heidän kysyessään tilaisuudesta, että puhutaan tästä sitten kotona. Joku virsi. Pala kurkussa viimeistään lopussa, kun vainajan perhe poistuu surusilmin kirkosta.

Siirtyminen muistotilaisuuteen. Epävarmaa ja hapuilevaa siirtymistä ruokapöytiin. Suruvalittelut lähiomaisille. Astioiden kilinää, kun lusikoidaan lihakastiketta perunoiden päälle kaaliraasteen viereen. Vuokaleivän viipale lautasen reunalle ja lasillinen kotikaljaa oheen. Pappi lausuu sanan. Lapsia hyssytellään ja sanotaan, että hautajissa pitää olla hiljaa. Vieraille annetaan vapaa sana. Ainoa puhuja on rotaryklubin veli. Tai sydänyhdistyksen edustaja. Puheessa toistuu samoja asioita kuin lehdessä julkaistussa nekrologissa. Kerrataan mahtavat saavutukset työssä ja harrastuksissa. Persoona saavutusten takana on unohtunut. Ainoa ääneen lausuttu muisto vainajan merkityksestä yhteisölle. Kahvia ja kermakakkua. Virsi. Ehkä jopa kalsea yksinlaulu. Adressien ääneen lukeminen. Harras ja hauras tunnelma. Kunpa pian pääsisi kotiin. Pois. Musta jakkupuku alkaa tuskastuttaa. Kahvin jälkeen hetken sovelias viipyminen. Ensimmäisen poislähtijän jälkeen lähiomaisille jaksamisen ja voimien toivotukset. Poistuminen vakavin mielin. Olipa päivä. Kotona ei ole varma, kumpi oli raskaampaa, itse suru vai hautajaisprotokollan läpi jaksaminen. Huomenna töihin. Elämä jatkuu.

Ei näin. Ehkä näin. Ehkä kuitenkin näin:

Kirkko tai kappeli, ihan sama. Joukko ihmisiä astelee punaiset ruusut käsissään kirkkomaalle. Suruissaan ja mustissaan ehkä, mutta toivottavasti omana itsenään. Keskustellen muiden kanssa. Muustakin kuin tästä kauheasta menetyksestä. Surukellot soivat, ihmiset asettuvat penkkeihin. Pappi suorittaa osuutensa. Kertoo Vainajasta, menetetystä perheenjäsenestä ja ystävästä. Ei siitä, mitä hän yhteiskunnalle oli, vaan siitä, mikä ihminen sisimmässään oli itselleen ja läheisilleen, ystävilleen, tutuilleen. Kengät kopisevat käytävällä. Ruusu toisensa jälkeen lasketaan alas. Nyökkäys, ehkä halauskin, perheelle etupenkkiin. Itkeä saa, vaikka räkä poskella. Niistää saa. Isoonkin ääneen. Miksei vaikka nauraa, jos se helpottaa oloa. Ihan sama. Suru saa näkyä ja kuulua, jos siltä tuntuu. Pakko ei ole. Kukin tavallaan. Lapsille saa puhua ja selittää, jos jokin asia heitä mietityttää.

Joukko siirtyy, ei niinkään hautajaisten luonteeseen, vaan Vainajan luonteeseen sopivaan paikkaan jatkoille. Ihmiset juttelevat keskenään kokoontumisen syystä huolimatta vapautuneesti. Normaalisti. Naurahdellen, itkien, ihan tavallisesti. Kunhan juttelevat, eivätkä leiki tilaisuuden luonteeseen sopivaa käytöstä. Tarjolla pöydällinen herkkuja. Makuja, joita Vainaja olisi nauttinut ja tarjonnut. Shampanjaa, viiniä ja olutta, vettä ja tuorepuristettua mehua. Ei kotikaljaa. Taustalla soi Vainajan tykästämää musiikkia. Poppia, rokkia, iskelmää, ehkä klassistakin, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, … Ei haittaa, jos tanssijalkaa vipattaa. Saa tanssia, sitä ei Vainaja ei pahana pidä. Adressien sijaan ihmiset lähettävät kortin tai kirjeen, jossa kerrottu jokin muisto. Mahdollisesti kertomus, miten lähettäjä oli tutustunut Vainajaan tai jokin yhteinen hetki, ehkä kommellus tai retki, matka tai muu merkitys lähettäjälle. Paikalla olijat kukin vuorollaan, toivottavasti spontaanisti, jakaa muiston, miten tunsi Vainajan, mikä suhde häneen oli, kertoo jonkin tarinan tutustumisesta, yhteisestä hetkestä, retkestä tai elämänmatkasta tai merkityksestä. Saa itkeä, nauraa, laulaa, halata, puhua hiljaa tai kovaa, normaaliin ääneen. Kukin tavallaan. Ei niin kuin tilaisuuden luonne normien mukaan vaatisi. Lapset kuuluvat tilaisuuteen kuten aikuisetkin. Heidän ei tarvitse yrittää käyttäytyä aikuismaisesti. He saavat olla lapsia, leikkiä, piirtää, puhua, kysellä, istua, seisoa, leikkiä, piirtää, itkeä, nauraa, laulaa.

Bändi esittää muutaman Vainajalle merkityksellisen kappaleen. Saa, on jopa suotavaa, laulaa tai tanssia mukana. Paikalle kutsuttu joukko viihtyy. He tuntevat Vainajan niin hyvin, että ymmärtävät, että hän olisi halunnut lämminhenkisen juhlan. Sellaisen muistojuhlan, johon olisi itsekin halunnut osallistua. Elävänä. Muistelemaan ja juhlimaan. Kun joskus on kotiinlähdön aika, se tulee vasta kun juhla loppuu, ei niin pian kuin olisi soveliasta lähteä. Ja sitten lopulta, kun on aika lähteä kotiin, ihmiset lähtevät ajatellen, että elämä jatkuu. Elämä, jota eletään niinkuin itse toivoo, eikä niinkuin muut odottavat sen elettävän. He lähtevät kotiin. Mutta he tietävät lähtiessään, että he kuuluvat Vainajan perheen elämään. Kukin tavallaan. Elämä jatkuu. Ja huomenna töihin.

Ehkä seuraavan päivän lehdessä on muistoilmoitus, jossa kerrotaan menetetystä puolisosta, vanhemmasta, sisaruksesta, lapsesta, ystävästä. Jonka menetystä on muisteltu ja kilistelty perheen ja ystävien seurassa. Lisänä jokin merkityksellinen ajatus tai lause. Ja elämä jatkuu. Taas huomenna töihin.