Muistattekos, kuinka 80-lukulaisessa nuoruudessa nahistelujen yhteydessä solvattiin toista huutamalla perään: ”Mene terapiaan!” Ja kyllähän tuota vielä 30 vuotta myöhemminkin on kuultu toivoteltavan. Itsekin on tullut niin sanottua lapsena ja ainakin ajateltua aikuisena. Mutta miksi terapiaan menemisen vaatimista sitten pidetään sopivana riidan ja vihan hetkellä. 1) No, tietenkin siksi, että vain psykopaatit, elinkautisvangit, kylähullut ja muut oudot, epänormaalit ja m i e l e n v i k a i s e t kuuluvat terapiaan. Terapiaan menemällä siis tunnustat mielenvikaisuutesi. 2) Ja onhan se niin perin häpeällistä ja noloa. 3) Se on merkki heikkoudesta. 4) Terapiaan liittyy myös mielikuva, että siellä syytetään kaikesta äitejä. 5) Ja ovathan ne terapeutitkin vähän outoja, ainakin aika moni niistä. Kuka niitä kestäisi.

Mietitäänpäs hiukan:

– Olenko minä mielenvikainen, kun käyn terapiassa? Hulluus tai mielenvikaisuus on tietenkin perin laaja käsite. Olen ainakin välillä epäsovinnanen, kiivas ja vähän ahdistukseen tai masennuksen taipuvainen, mutta en pidä itseäni varsin hulluna. Epänormaalin minusta tehnee eniten se, että ylipäänsä käyn terapiassa. Ja siitäkään epänormaliudesta en voi olla satavarma, kun en tiedä, kuinka moni muu siellä käy. Ainakin moni amerikkalainen käy, kuulemma.

– Olenko hävennyt ja nolostellut terapiassa käymistä? En suoranaisesti, mutta mutkien kautta kyllä. Ensin piti itsekin käsitellä asiaa ja vakuuttua itse, että siitä voi ihan oikeasti saada jotain, ja tulla ylipäänsä tutuksi prosessin kanssa. Alussa vastasin saavani keskusteluapua, jos siitä udeltiin. Nyt pystyn helposti tunnustamaan, että käyn p s y k o terapiassa. Pystyn myöntämään, että sen avulla olen saanut oivalluksia ja laajentanut ymmärrystäni melkoisesti, olen tehnyt yllättäviä löytöjä mielensopukoista ja saanut mielenavaruutta. En häpeä tunnustaa.

-Onko terapiassa käynti merkki heikkoudesta? Ei todellakaan, terapiassa käyminen on merkki pikemminkin  erityisestä vahvuudesta. Oman heikkouden tunnustaminen on vahvuutta.

-Olenko syyttänyt terapiassa äitiä? No en. Tietenkin siellä tarkastellaan äitisuhdetta, mutta myös muita ihmissuhteita. Näiden tarkastelujen tarkoituksena ei ole syyttää ketään, vaan niiden kautta on pyrkimys ymmärtää paremmin ja laajemmin itseään ja käyttäytymistään. Ei terapiassa tosiaankaan äitejä ja isiä teloiteta!

-Onko terapeuttini outo? No ei laisinkaan, normaalimpi kuin moni ”normaali”. Hän on reipas, aikaansa seuraava ja hauska. Sopii minulle. Mutta totuudennimissä kyllähän sitä vähän toisenlaistakin mielikuvaa konsultaatiopoliklinikan visiiteistä sai. Siellä törmäsin kliseiseen ”Mitä meille tänään kuuluu?”-tyyppiseen terapiapuheenparteen lausuttuna pehmeällä lapsekkaalla äänellä. Aaargh. Mutta eipä puheenparsi vielä terapeutista outoa tee, pikemminkin vain äärimmäisen ärsyttävän… Tai no, onhan se vähän outoa, että aikuinen ihminen puhuu silleen, eikös? Ja ärsyttävää!

Minulle terapiassa käynti on jo niin arkista ja itsestään selvää. Harmittaa lähinnä, että en ole ymmärtänyt sen viisautta jo paljon aiemmin, ilman sairastumistraumaa. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää hyödyntää psykoterapian voimaa. Toiset ymmärtävät, toiset eivät. Joidenkin ehdottomasti pitäisi ymmärtää! Olisikos maailma jo tullut siihen pisteeseen, että me vanhemmat antaisimme ylioppilaslahjaksi lapsukasille terapiarahaston? Perustaisimme pikkupilteile tilin, jolle kerrytetään vuosien varrella varallisuutta terapiaa varten. Voisivat sitten aikuistuttuaan käyttää varat terapiassa äiti- ja isäsuhteiden pohtimiseen 😉 ja auttaisimme siten luomaan mutkattomammat välit itseensä. Ja tekemään maailmasta ehkä hitusen paremman paikan elää!

Menin terapiaan. Voin suositella.