Avainsana-arkisto: kuume

Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!

3 vastausta

Rautatieasemalla oltiin ihan ajallaan. Rautatieasemalla oma (!) mies vastassa. Rautatieasemalla arvoin, lähdenkö heti Meikkuun vai vasta myöhemmin. Myöhemmin. Halusin ehdottomasti nähdä lapset ensin. Vaikeinta tässä sairastamisessa, ihan vakavasti ottaen, on miettiä asioita lasten kannalta. Nyt halusin nähdä heidät ja kertoa itsekin, miksi vappusuunnitelmat vaihtuivat ja miksi olen menossa sairaalaan. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti menee sairaalaan!” ”Mutta nyt on sellainen tilanne, että se on oikea vaihtoehto, kuten äsken puhuimme. Ja rehellisesti, äitikään ei haluaisi sinne mennä”. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti on kipeä!” ”Äitikään ei haluaisi olla kipeä (ei todellakaan!!!)”. >Itkua<. Halaus ja hei-hei.

Sairaalassa pääsin nopeasti omahoitajan jutusteluun ja verikokeisiin. Mutta tupa oli täynnä käytäväpaikkoja myöten, joten tiedossa oli odottelua. Aloitin odotteluni käytävän varrelta minäkin. Jatkoin odottelua huoneessa. Odottelin. Lääkäriä ei näkynyt, Odottelin. Vaihtelin asentoa kyljeltä toiselle. Odottelin. Hoitaja tuli verikoetulokset nähtyään ilmoittamaan, että olisi todennäköisimmin tulossa ihan sairaalakeikka CRP-arvon perusteella. Pinkkiä pyjamaa siis päälle ja veriyhteys auki tippaa varten. Ja lisää odottelua. Suretti ja pelotti.

Odoteltuani muutaman tunnin lääkäri, sellainen rouhean komea, ilmestyi paikalle pähkäilemään kuume-kipu-tilaani. Antibioottikuuria päälle ja kuvaan. Ei heti tietenkään, ensin taas vähän odoteltiin. Ilta vaihtui myöhäisiltaan. Sain antibiootit. Vähitellen vappuaatto vaihtui vappupäivään. Ja minä odottelin. No ei se nyt toki ihan niin tylsää ollut. Kuuntelin odotellessani naapurihuoneesta kuulunutta huutoa: ”Hoitaja, rakas hoitaja! Apua! Hoitaja! Hoitajaaaaa! P#”¤%”&e! Hoitaja rakas!” Käytännössä tauotonta huutoa. Lopulta siihen vastasi joku toinen potilas samassa huoneessa tiukan vaativalla tavalla: ”Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!” Jotain tapahtui, ja mies hiljeni.

Jotain tapahtui taas. Pääsin kuvaan samoihin aikoihin kun vastuullisimmat (vai tylsimmät?) ihmiset palaavat vappujuhlista ts.ennen järjettömiä taksijonoja. Ja taas odottelu jatkui kylkeä kääntämällä ja välillä vaihtamalla. Aamuyöllä mitattiin verenpaineet ja kuume. Pari tuntia myöhemmin napattiin verikoe. Ja pari tuntia myöhemmin kysyttiin, maistuisiko aamupala. Todellakin, vuorokausi ravinnotta tekee nälkäiseksi. Aamupala oli myös signaali siitä, että mitään kirurgista toimenpidettä ei ollut odotettavissa. Mutta odottelua kylläkin. Ja jotta odottelu ei olisi ihan niin tylsää, kuuntelin keskustelua käytävällä: ”Tiedättekö te missä olette?… Mikä päivä tänään on? … Viekää oikea käsi suoraksi sivulle… Koskettakaa vasemman käden etusormella nenänpäätä… Irvistäkää”. ”Miksi?” ”Koska minä käsken! … Koska tutkimme aivoinfarktin mahdollisuutta”.  

Lääkäri saapui. Odotus loppui! ”Haluatko lähteä kotiin?” ”Joo, kysytkin vielä!” ”Kuvassa ei näkynyt paisetta eikä suolen puhkeamaa. Jatka antibiootteja kotona ja seuraa yleistilan kehittymistä. Tule tarvittaessa takaisin”. Vaihdoin pinkin pyjaman omiin mustiin ja lähdin kotiin. Taksin ikkunassa katsoin vapunjuhlijoita. Hetken vappukuumehoureessa mielessä kävi, että ajaisin suoraan vappulounaalle ja soittaisin kotiin, että toisivat tullessaan 5 min muodonmuutosta varten yo-lakin, korkkarit ja meikkipussin. Mutta sitten vappukuume(kin) laski ja jatkoin matkaani kotiin lepäämään.

VR – varsin reilua!

Vastaa

Tulipa käytyä Vaasassa tällä viikolla. Menin junalla ja tulin junalla. Junalipussa luki ”perus”. Menomatka olikin ihan perus, mitä tulee kategorioihin: i. ajoissa asemalle (viime tipassa), ii. kanssamatkustajat (ärsyttävän äänekkäitä, häiritsevää), iii. matkatavarat (painavat), iv. aikataulussa pysyminen (myöhässä, joo). Paluumatkan matkustinkin nahkapenkeillä junan neuvotteluhuoneessa ja konnari kantoi virvokkeita pyytämättä. Ei-siis-niin-perus. Mutta kyseessä ei ollut hyvitys perusmenomatkasta tai heavy userin bonari-palkinto.

Eli Vaasassa kävin vähän virkistäytymässä töitä tekemällä, siskon kanssa aikaa viettämällä ja ystävää tapaamalla. Sehän nyt on itsestään selvää, että sisko ja ystävä virkistävät. Mutta ajatella, että nykyisin työntekokin voi sitä tehdä – kaikkea merkillistä syöpä saakin aikaan. Monimutkainen tautitila. Työt tehtyinä ja virkistäytyneenä piti palata takaisin vappuaattoillaksi valmiina ottamaan ystävien luona vappu vastaan grillaten. Grillin sijaan kuumenin minä. Ei, en menettänyt hermojani, eikä kukaan saanut kuulla kunniaansa junassa tai vappujuhlissa. Sen sijaan koin kuume-episodin ennennäkemättömällä vatsakivulla vappuaattoa edeltävänä yönä Vaasassa. Kuumehorkkakohmelo kävi koko ihmisen ylitse varpaista hampaisiin ja päälakeen. Seuraavana aamuna piti tehdä hyvin nopeita päätöksiä: A) Jäänkö Vaasaan sairastamaan B) Lähdenkö kotiin aiotusti Valtion rautateiden kyyditsemänä vai C) ehkä lentorahtina? Ja vaihtoehtoisin B ja C vielä alatasona lähtisikö joku saattajaksi mukaan. Jotta en päätyisi vielä D) ruumisauton kyytiin – olihan edellisen kuumehorkkaepisodin aiheuttaja suolipaise – piti tehdä nopea riskianalyysi hoidon näkökulmasta. Hylkäsin ensimmäisenä Vaasaan jäämisen. Seuraavaksi lennon, koska ajatuskin lentämisestä niin heikossa hapessa ja järisyttävässä vatsakivussa tuntui henkisesti aivan  liian vaikealta. Olisikohan siinä ollut jotain erityistä riskiä mahdollisen suolipaiseen tai perforaation kannalta, en tiedä. Ei kun VR:n kyydillä Helsinkiin! Mietin, että radan varrella Pendolino pysähtyy keskussairaala paikkakunnilla ja puoliväliin jää TAYS, joten melko turvallista reittiä pääsisin kohti erikoissairaanhoidon mekkaani HYKSiä. Ja kielsin siskoani lähtemästä saattamaan, mihin hän suostui kuultuaan ajatuksestani lyöttäytyä kaveriksi konnarin kanssa.

Ja niin tein. Kerroin konnarille olevani kuumeinen ja kipeä ja pyysin, josko hän voisi ohikulkiessaan käydä vilkaisemassa. Konnari suostui empimättä ja sanoi tuovansa juotavaakin. Otti mokoma tosissaan. Tuli juomat. Tuli ensimmäinen pysähdys. Tuli konnari. Konnari kertoi, että voisin mennä ykkösluokan tyhjään neukkikseen, jossa voisin oikaista itseni sohville ja nukkua paremmin ja käyttää ykkösluokan palveluita oloni helpottamiseen. Vastasin kysymällä, että tosissaanko ehdotti. Ihan oli mies tosissaan, ei lähtenyt laskemaan leikkiä. Sitten matkalaukkuani jo kannettiinkin kohti lepoa ja rauhaa. Niin matkustin veturinkuljettajasta heti seuraavana kohti Helsinkiä.

Nahkapenkit ja yksityisyys olivat sydämellisen konnarin kädenojennus kuumeiselle kulkijalle. Ja ihan ilman syöpä-korttia. Kiitos välittävästä ja peri ajattelevaisesta palvelusta. Kiitokset laitan aivan varmasti myös suoraan VR:lle varsin reilusta palvelusta. Saivat omasta puolestani nyt kaikki myöhästymiset anteeksi! Varsin reilua sekin.