Avainsana-arkisto: ihmissuhteet

Hautajaiset helvetistä. Surua suoraan sydämestä.

2 vastausta

Lehdessä muistoilmoitus maisterista, tohtorista, neuvoksesta, jonka elämä päättyi 80-vuotiaana mahdollisesti vaikean sairauden murtamana tai traagisesti hieman nuorempana. Lisäksi nekrologi maisterin, tohtorin, neuvoksen pitkästä työurasta ja saavutuksista yhteiskunnan eteen. Mitä nuorempi vainaja, sitä tehokkaammat saavutukset. Taas yksi taituri menetetty. Kaipaamaan jäi joukko kollegoita, laaja tuttavien joukko ja lapset, ehkä puolisokin.

Joukko ihmisiä mustissaan, kasvot meikkaamattomina ja mieli synkeän hartaana astelee kirkkomaalle. Käsissään kukkavihkot. Ruusut, neilikat, kallat ja kaikenmaailman muut harsohössötykset pistävät kukkasienestä harvakseltaan koholle, muovin sisälle pujotetussa kortissa värssy tuonpuoleiseen siirtymisestä. Kirkon kellot soivat. Hiljaiset ihmiset asettuvat penkkeihin. Pappi aloittaa jargonian, kertoo geneeristä tarinaa kaikkien arvostamasta vainajasta. Tarinaa vainajan hienosta elämästä työssä ja yhteisön jäsenenä. Lopussa ehkä viittaus perheeseen tai läheisiin. Kengät kopisevat kirkon käytävällä. Kukkavihko toisensa jälkeen lasketaan valkoiselle tupsukulmaiselle keinokuituarkulle. Nyökkäys etupenkin lähiomaisille. Niiskutusta. Sivistynyttä kyyneleiden kuivausta. Paikalla oleville lapsille kuskataan korvaan heidän kysyessään tilaisuudesta, että puhutaan tästä sitten kotona. Joku virsi. Pala kurkussa viimeistään lopussa, kun vainajan perhe poistuu surusilmin kirkosta.

Siirtyminen muistotilaisuuteen. Epävarmaa ja hapuilevaa siirtymistä ruokapöytiin. Suruvalittelut lähiomaisille. Astioiden kilinää, kun lusikoidaan lihakastiketta perunoiden päälle kaaliraasteen viereen. Vuokaleivän viipale lautasen reunalle ja lasillinen kotikaljaa oheen. Pappi lausuu sanan. Lapsia hyssytellään ja sanotaan, että hautajissa pitää olla hiljaa. Vieraille annetaan vapaa sana. Ainoa puhuja on rotaryklubin veli. Tai sydänyhdistyksen edustaja. Puheessa toistuu samoja asioita kuin lehdessä julkaistussa nekrologissa. Kerrataan mahtavat saavutukset työssä ja harrastuksissa. Persoona saavutusten takana on unohtunut. Ainoa ääneen lausuttu muisto vainajan merkityksestä yhteisölle. Kahvia ja kermakakkua. Virsi. Ehkä jopa kalsea yksinlaulu. Adressien ääneen lukeminen. Harras ja hauras tunnelma. Kunpa pian pääsisi kotiin. Pois. Musta jakkupuku alkaa tuskastuttaa. Kahvin jälkeen hetken sovelias viipyminen. Ensimmäisen poislähtijän jälkeen lähiomaisille jaksamisen ja voimien toivotukset. Poistuminen vakavin mielin. Olipa päivä. Kotona ei ole varma, kumpi oli raskaampaa, itse suru vai hautajaisprotokollan läpi jaksaminen. Huomenna töihin. Elämä jatkuu.

Ei näin. Ehkä näin. Ehkä kuitenkin näin:

Kirkko tai kappeli, ihan sama. Joukko ihmisiä astelee punaiset ruusut käsissään kirkkomaalle. Suruissaan ja mustissaan ehkä, mutta toivottavasti omana itsenään. Keskustellen muiden kanssa. Muustakin kuin tästä kauheasta menetyksestä. Surukellot soivat, ihmiset asettuvat penkkeihin. Pappi suorittaa osuutensa. Kertoo Vainajasta, menetetystä perheenjäsenestä ja ystävästä. Ei siitä, mitä hän yhteiskunnalle oli, vaan siitä, mikä ihminen sisimmässään oli itselleen ja läheisilleen, ystävilleen, tutuilleen. Kengät kopisevat käytävällä. Ruusu toisensa jälkeen lasketaan alas. Nyökkäys, ehkä halauskin, perheelle etupenkkiin. Itkeä saa, vaikka räkä poskella. Niistää saa. Isoonkin ääneen. Miksei vaikka nauraa, jos se helpottaa oloa. Ihan sama. Suru saa näkyä ja kuulua, jos siltä tuntuu. Pakko ei ole. Kukin tavallaan. Lapsille saa puhua ja selittää, jos jokin asia heitä mietityttää.

Joukko siirtyy, ei niinkään hautajaisten luonteeseen, vaan Vainajan luonteeseen sopivaan paikkaan jatkoille. Ihmiset juttelevat keskenään kokoontumisen syystä huolimatta vapautuneesti. Normaalisti. Naurahdellen, itkien, ihan tavallisesti. Kunhan juttelevat, eivätkä leiki tilaisuuden luonteeseen sopivaa käytöstä. Tarjolla pöydällinen herkkuja. Makuja, joita Vainaja olisi nauttinut ja tarjonnut. Shampanjaa, viiniä ja olutta, vettä ja tuorepuristettua mehua. Ei kotikaljaa. Taustalla soi Vainajan tykästämää musiikkia. Poppia, rokkia, iskelmää, ehkä klassistakin, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, … Ei haittaa, jos tanssijalkaa vipattaa. Saa tanssia, sitä ei Vainaja ei pahana pidä. Adressien sijaan ihmiset lähettävät kortin tai kirjeen, jossa kerrottu jokin muisto. Mahdollisesti kertomus, miten lähettäjä oli tutustunut Vainajaan tai jokin yhteinen hetki, ehkä kommellus tai retki, matka tai muu merkitys lähettäjälle. Paikalla olijat kukin vuorollaan, toivottavasti spontaanisti, jakaa muiston, miten tunsi Vainajan, mikä suhde häneen oli, kertoo jonkin tarinan tutustumisesta, yhteisestä hetkestä, retkestä tai elämänmatkasta tai merkityksestä. Saa itkeä, nauraa, laulaa, halata, puhua hiljaa tai kovaa, normaaliin ääneen. Kukin tavallaan. Ei niin kuin tilaisuuden luonne normien mukaan vaatisi. Lapset kuuluvat tilaisuuteen kuten aikuisetkin. Heidän ei tarvitse yrittää käyttäytyä aikuismaisesti. He saavat olla lapsia, leikkiä, piirtää, puhua, kysellä, istua, seisoa, leikkiä, piirtää, itkeä, nauraa, laulaa.

Bändi esittää muutaman Vainajalle merkityksellisen kappaleen. Saa, on jopa suotavaa, laulaa tai tanssia mukana. Paikalle kutsuttu joukko viihtyy. He tuntevat Vainajan niin hyvin, että ymmärtävät, että hän olisi halunnut lämminhenkisen juhlan. Sellaisen muistojuhlan, johon olisi itsekin halunnut osallistua. Elävänä. Muistelemaan ja juhlimaan. Kun joskus on kotiinlähdön aika, se tulee vasta kun juhla loppuu, ei niin pian kuin olisi soveliasta lähteä. Ja sitten lopulta, kun on aika lähteä kotiin, ihmiset lähtevät ajatellen, että elämä jatkuu. Elämä, jota eletään niinkuin itse toivoo, eikä niinkuin muut odottavat sen elettävän. He lähtevät kotiin. Mutta he tietävät lähtiessään, että he kuuluvat Vainajan perheen elämään. Kukin tavallaan. Elämä jatkuu. Ja huomenna töihin.

Ehkä seuraavan päivän lehdessä on muistoilmoitus, jossa kerrotaan menetetystä puolisosta, vanhemmasta, sisaruksesta, lapsesta, ystävästä. Jonka menetystä on muisteltu ja kilistelty perheen ja ystävien seurassa. Lisänä jokin merkityksellinen ajatus tai lause. Ja elämä jatkuu. Taas huomenna töihin.

Sammakko sanoi: ”Have f(un)!”

Vastaa

Kerronpa tarinan, kuinka TERVEsairas mokasi! Olin eilen sairaalassa päiväkirurgisessa koepalan otossa. Minulle osoitettiin peti kolmen hengen huoneesta. Aamukierron aikana kuulin, että vasemmalla naapurivuoteella oli englantia puhuva nuori eli noin itseni ikäinen nainen. Hänelle kerrottiin, että leikkaus oli mennyt hyvin, tulokset olivat hyviä ja olisi kotiinlähdön aika. Oikealla puolella makoili vanhempi, iältään äidikseni sopiva, rouva tukka sytostaattien harventamana. Hän oli läpikäynyt syöpäleikkauksen ja sytostaattikuureja. Hänellekin niinikään luvattiin kotiutuminen samalle päivälle.

Kuinkas sitten kävikään. Diatsepaami- ja propofoli-pöllyjen seasta aloin virota päivään. Naapurin iäkkäämpi rouva teki lähtöä tyttären noutamana kotiin. Leikkauksesta toipuminen oli sen verran kesken, että kotisairaanhoitaja tilatiin kotiin auttamaan lääkityksessä, mutta suurin huolenaihe oli sängystä nouseminen. Siihen löydettäisiin kuulemma ratkaisu, reipas tytär lupasi. Kotimatkaa varten pyysivät vielä kipulääkettä, että siirtymä autossa onnistuisi kohtuudella. Kipulääkettä huuleen ja rouva lähti matkaan. Pipo päässä rouva toivotti vielä kaikkea hyvää lähtiessään.

Naapurivuoteella tapahtui jokin odottamaton käänne potilaan tilassa. Nuori englantia puhuva nainen romahti. Verhon takaa kuulin ensin nyyhkytystä,sitten itkua ja lopulta epätoivoista itkua, että ei jaksa enää. En tiedä, mikä käänne oli tullut – tuskin diagnoosin muutos sentään, mutta ilmeisesti jälkikomplikaatioita. Seuraavalle päivälle suunniteltiin toimenpidettä. Hoitajat koittivat lohduttaa, yrittivät löytää sanoja parhaansa mukaan, vakuutella, että kaikki menee hyvin ajan kanssa, kysellä ystäviä käymään, puolisoa, taas löytää lohdun sanoja. Ja niin tutun tuntuisesti kuuntelin, kuinka ehdotus toisensa jälkeen tyrmättiin: en halua kertoa kavereille, mies pääsee vasta illalla,… Epätoivoa, lohduttomuutta lisää.

Itse kotiuduin sairaalasta nukuttuani lääkepöllyjä ja univelkojani. Rupattelin mukavan omahoitajan kanssa. Hän ihmetteli anteeksi pyydellen, miten ihmeessä näytin niin terveeltä, vaikka potilaskansioni on mahdottoman paksu (jos se tippuisi lattialle, papereiden järjestämiseen menisi yli viikko, sanoi hoitaja. No niinhän se TERVEsairas tekee, hän ei näytä sairaalta. Hoitajan kanssa keskusteltiin perusasioista, mitä teen päivisin, miten elän taudin kanssa ja miten läheiseni sen kanssa elävät. Hän toivotti hyvää jatkoa ja kysyi vielä saako halata läksiäisiksi. Ja niin halattiin ja jälleen yksi  ihana kohtaaminen sairastamisen syövereissä olisi ohi.

Mutta mitä sanoi lähdön hetkellä TERVEsairas vuoteellaan nyyhkyttävälle nuorelle naiselle. Huulien välistä tulee ”Have f(un)”. Kun tajuan aloittavani sanaa fun, nielaisen f:n jälkeen ja yritän peittää mokani änkyttämällä päälle ja perään jotain jatkoa. Selitystä. Jostain syystä aivoni eivät tuottaneet ensisanoiksi ”Good luck” tai ”All the best” niin kuin olin suunnitellut, vaan suustani tuli se kuuluisa sammakko! Pidä hauskaa komplikaatioinesi, meitsi tästä lähteekin kotiin! Onnekseni potilas ei tiennyt nimeäni ja oma tilanteeni vaikutti olevan joka tapauksessa pahempi, menköön siis vaikka mustanhuumorin piikkiin. Revi tästä huumoria – ja h a v e  f u n !

Liian väsynyt nukkumaan? Ei, vaan väsynyt väsymykseen.

2 vastausta

Ikkunanpesu, kevätjuhla ja toinenkin kenraaleineen, lääkärin vastaanotto, lasten harrastuksia, eskari-info, yleisöluento, siivoilua, ompelua, juhlaa, piknikiä, lintsiä…. Viimeisen viikon aktiviteetteja. Aika tavallisen aktiivisen kuuloinen ohjelma, eikä edes se kaikkein kiireisin mahdollinen. Mutta olen väsynyt. Tilassa, jossa käsilaukku tuntuu olalla matkalaukulta ja keväänlämpö rinnastuu tuskanhikeen.

Uuvahdus purkautuu kiukkuna. Mikä on, kysytään? Syöpä! Se uuvuttaa. Fyysisesti ja henkisesti. Olen väsynyt, väsyn helposti. Aamulla pirteä, illalla väsynyt. Jos jo aamulla väsynyt, illalla pahimmillaan hirviö tai vain poissa pelistä. Koitan jaksaa, koska haluan jaksaa. Yleensä se onnistuu, koska ehdin levähtää ja suunnitella aikataulujani. Aina se ei onnistu.

Haluan jaksaa. Koska haluan elää ja nauttia. Koska haluan saada olla mukana ja saada aikaan. Koska haluan antaa aikaa. Mutta välillä väsyn. Koska en malta mennä nukkumaan. Koska uni on toisinaan katkonaista milloin lapsien, milloin pissahädän tai vatsakipujen vuoksi. Koska aamuisin pitää nousta. Koska päässäni pyörii ajatuksia ja pelkokuvia. Koska hemoglobiini on alhainen.

Miksi en sano, että olen väsynyt? Koska yleensä pystyn vaikuttamaan aikatauluihini, eikä tarvitse miettiä sitä. Joskus sanon, joskus en. Jos vältän sanomista, teen sen suojellakseni itseäni tarkoituksettomalta syyllistämiseltä ja syyllistymiseltä, tarpeettomalta ja rasittavalta avuntarjoamiselta, kysymyksiltä, joihin ei huvita vastata ja pohdinnoilta, joita ei ymmärretä. Miksi et mene nukkumaan? Koska kesä tekee tuloaan ja lumoaa valoisina iltoina ja öinä. Miksi et hanki pimennysverhoja? Koska ne on jo hankittu, mutta ei minua varten: valo ei häiritse, pystyn nukkumaan valoisassakin, jos vain malttaisin. Miksi et käytä unilääkkeitä? Saatan käyttääkin yksittäisen satunnaisesti, mutta säännöllisesti en kaipaa niiden aiheuttamaa lisätokkuraa. Miksi et ota päivälepoa? Pyrin ottamaankin, aina se ei vain ole mahdollista. Miksi et syö rautalääkettä? Syönkin. Koska vatsa hannaa vastaan, täytyy ottaa sitäkin maltillisemmin.

En ole liian väsynyt nukkumaan. Olen pikemminkin väsynyt väsymykseen. Väsynyt sen huomioimiseen. Hyvää yötä!

Hei hei mitä kuuluu? – Olosuhteisiin nähden hyvää!

Vastaa

”Hei hei mitä kuuluu
Sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu
Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu”

Näitä Apulannan laulun sanoja mukaellen tänään taas sain kysymyksen: ”Miten sä nyt voit?” Sisälläni kihisee, kuohuu ja kohisee… Ja mitä siihen sitten pitäisi vastata, mitä minulta odotetaan? Joskus tekisi mieli heittää takaisin ”Mites itse nyt voit?”, ”Mä voin ihan kivasti, mutta sulle voi tulla pian kurja fiilis, kun kerron kuinka inhottava ja ei-toivottu juuri esittämäsi kysymys on!”, ”P#%¤&&s se sulle kuuluu?” tai ”Kiitos kun pilasit nämä juhlat ottamalla puheeksi mun sairauden!”

Tosiasiassa vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin, että kuuluu olosuhteisiin nähden hyvää, koska se on aivan totta – syöpäolosuhteisiin nähdenhän minulle kuuluu hyvää! Joskus olen ohittanut kysymyksen myös sanomalla, että haluan puhua jostain muusta aiheesta. Läheiset ja ystävani tietävätkin suoran pyyntöni, että jatketaan normaalia ja tavanomaista kanssakäymistä, eikä täytetä kohtaamisia sairaudellani. Tällainen haastava tauti on elämässä seuralaisena joka päivä, eikä siitä halua toistuvasti puhua. Sitä paitsi sairaus on toisinaan pitkiäkin aikoja(!) taka-alalla, joten kysymykset vain palauttavat turhaan takaisin tylsiin tunnelmiin.

Tänään lisä-ärsytystä kysymyksessä aiheutti se, että kysyjä oli puolituttu tai tutun tuttu, ammatiltaan lääkäri, jota näen erittäin harvoin yhteisen ystävän välityksellä. Henkilö, jolle en usko muitakaan liian henkilökohtaisia asioitani. Ja lääkäri, jonka erikoisala ei ole sairaudessani. Mietin, noinko siellä lääkiksessä on opetettu vai ihanko itse keksit kivan keskustelun aiheen illanviettoon. Miksi ihmeessä? En ollut vastaanotolla, olin illanvietossa. Voi luoja, kun pääsisi joskus vähän opettamaan. Yksityisopetusta en sitten tänään ryhtynyt antamaan, väärä paikka, väärä aika, väärä muudi.

Toki myös ymmärrän, että ihmiset voivat olla vähän kuutamolla hankalasti sairaiden kohtaamisissa. He tarkoittavat hyvää ja sanovat tahattomasti ja ajattelemattaan jotain tylsää. Sen sijaan, että sanoo ja kyselee (kyselytkin muuten tuntuu välillä lähinnä juoru-uteluilta ”missäs vaiheessa elämänkaarta sitä oikein mennäänkään”), käyttämään enemmän korvia kuin suuta. Oikein mielelläni juttelen ihan arkisista asioista ja elämänmenosta. Jos oikein kovasti polttelee, ja haluaa avata suunsa aiheen suhteen, vinkkaisin kysäisemään tyyliin ”haluatko puhua asiasta” tai ”haittaako, jos kysyn”. Omalla kohdallani, kuten minut tuntevat tietävätkin, otan itse asioita välillä puheeksi. Mutta saa minullekin sanoa, jos ei jaksa kuunnella ja jos en itse ole ymmärtänyt kysyä, jaksaako vastapuoli kuunnella!

Väitän, että en ole näine ajatuksineni yksin. Ja koska sain purettua tuntojanikin, minulle kuuluu nyt taas ihan hyvää 🙂

Iloista pääsiäistä!