Rautatieasemalla oltiin ihan ajallaan. Rautatieasemalla oma (!) mies vastassa. Rautatieasemalla arvoin, lähdenkö heti Meikkuun vai vasta myöhemmin. Myöhemmin. Halusin ehdottomasti nähdä lapset ensin. Vaikeinta tässä sairastamisessa, ihan vakavasti ottaen, on miettiä asioita lasten kannalta. Nyt halusin nähdä heidät ja kertoa itsekin, miksi vappusuunnitelmat vaihtuivat ja miksi olen menossa sairaalaan. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti menee sairaalaan!” ”Mutta nyt on sellainen tilanne, että se on oikea vaihtoehto, kuten äsken puhuimme. Ja rehellisesti, äitikään ei haluaisi sinne mennä”. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti on kipeä!” ”Äitikään ei haluaisi olla kipeä (ei todellakaan!!!)”. >Itkua<. Halaus ja hei-hei.

Sairaalassa pääsin nopeasti omahoitajan jutusteluun ja verikokeisiin. Mutta tupa oli täynnä käytäväpaikkoja myöten, joten tiedossa oli odottelua. Aloitin odotteluni käytävän varrelta minäkin. Jatkoin odottelua huoneessa. Odottelin. Lääkäriä ei näkynyt, Odottelin. Vaihtelin asentoa kyljeltä toiselle. Odottelin. Hoitaja tuli verikoetulokset nähtyään ilmoittamaan, että olisi todennäköisimmin tulossa ihan sairaalakeikka CRP-arvon perusteella. Pinkkiä pyjamaa siis päälle ja veriyhteys auki tippaa varten. Ja lisää odottelua. Suretti ja pelotti.

Odoteltuani muutaman tunnin lääkäri, sellainen rouhean komea, ilmestyi paikalle pähkäilemään kuume-kipu-tilaani. Antibioottikuuria päälle ja kuvaan. Ei heti tietenkään, ensin taas vähän odoteltiin. Ilta vaihtui myöhäisiltaan. Sain antibiootit. Vähitellen vappuaatto vaihtui vappupäivään. Ja minä odottelin. No ei se nyt toki ihan niin tylsää ollut. Kuuntelin odotellessani naapurihuoneesta kuulunutta huutoa: ”Hoitaja, rakas hoitaja! Apua! Hoitaja! Hoitajaaaaa! P#”¤%”&e! Hoitaja rakas!” Käytännössä tauotonta huutoa. Lopulta siihen vastasi joku toinen potilas samassa huoneessa tiukan vaativalla tavalla: ”Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!” Jotain tapahtui, ja mies hiljeni.

Jotain tapahtui taas. Pääsin kuvaan samoihin aikoihin kun vastuullisimmat (vai tylsimmät?) ihmiset palaavat vappujuhlista ts.ennen järjettömiä taksijonoja. Ja taas odottelu jatkui kylkeä kääntämällä ja välillä vaihtamalla. Aamuyöllä mitattiin verenpaineet ja kuume. Pari tuntia myöhemmin napattiin verikoe. Ja pari tuntia myöhemmin kysyttiin, maistuisiko aamupala. Todellakin, vuorokausi ravinnotta tekee nälkäiseksi. Aamupala oli myös signaali siitä, että mitään kirurgista toimenpidettä ei ollut odotettavissa. Mutta odottelua kylläkin. Ja jotta odottelu ei olisi ihan niin tylsää, kuuntelin keskustelua käytävällä: ”Tiedättekö te missä olette?… Mikä päivä tänään on? … Viekää oikea käsi suoraksi sivulle… Koskettakaa vasemman käden etusormella nenänpäätä… Irvistäkää”. ”Miksi?” ”Koska minä käsken! … Koska tutkimme aivoinfarktin mahdollisuutta”.  

Lääkäri saapui. Odotus loppui! ”Haluatko lähteä kotiin?” ”Joo, kysytkin vielä!” ”Kuvassa ei näkynyt paisetta eikä suolen puhkeamaa. Jatka antibiootteja kotona ja seuraa yleistilan kehittymistä. Tule tarvittaessa takaisin”. Vaihdoin pinkin pyjaman omiin mustiin ja lähdin kotiin. Taksin ikkunassa katsoin vapunjuhlijoita. Hetken vappukuumehoureessa mielessä kävi, että ajaisin suoraan vappulounaalle ja soittaisin kotiin, että toisivat tullessaan 5 min muodonmuutosta varten yo-lakin, korkkarit ja meikkipussin. Mutta sitten vappukuume(kin) laski ja jatkoin matkaani kotiin lepäämään.