Tulipa käytyä Vaasassa tällä viikolla. Menin junalla ja tulin junalla. Junalipussa luki ”perus”. Menomatka olikin ihan perus, mitä tulee kategorioihin: i. ajoissa asemalle (viime tipassa), ii. kanssamatkustajat (ärsyttävän äänekkäitä, häiritsevää), iii. matkatavarat (painavat), iv. aikataulussa pysyminen (myöhässä, joo). Paluumatkan matkustinkin nahkapenkeillä junan neuvotteluhuoneessa ja konnari kantoi virvokkeita pyytämättä. Ei-siis-niin-perus. Mutta kyseessä ei ollut hyvitys perusmenomatkasta tai heavy userin bonari-palkinto.

Eli Vaasassa kävin vähän virkistäytymässä töitä tekemällä, siskon kanssa aikaa viettämällä ja ystävää tapaamalla. Sehän nyt on itsestään selvää, että sisko ja ystävä virkistävät. Mutta ajatella, että nykyisin työntekokin voi sitä tehdä – kaikkea merkillistä syöpä saakin aikaan. Monimutkainen tautitila. Työt tehtyinä ja virkistäytyneenä piti palata takaisin vappuaattoillaksi valmiina ottamaan ystävien luona vappu vastaan grillaten. Grillin sijaan kuumenin minä. Ei, en menettänyt hermojani, eikä kukaan saanut kuulla kunniaansa junassa tai vappujuhlissa. Sen sijaan koin kuume-episodin ennennäkemättömällä vatsakivulla vappuaattoa edeltävänä yönä Vaasassa. Kuumehorkkakohmelo kävi koko ihmisen ylitse varpaista hampaisiin ja päälakeen. Seuraavana aamuna piti tehdä hyvin nopeita päätöksiä: A) Jäänkö Vaasaan sairastamaan B) Lähdenkö kotiin aiotusti Valtion rautateiden kyyditsemänä vai C) ehkä lentorahtina? Ja vaihtoehtoisin B ja C vielä alatasona lähtisikö joku saattajaksi mukaan. Jotta en päätyisi vielä D) ruumisauton kyytiin – olihan edellisen kuumehorkkaepisodin aiheuttaja suolipaise – piti tehdä nopea riskianalyysi hoidon näkökulmasta. Hylkäsin ensimmäisenä Vaasaan jäämisen. Seuraavaksi lennon, koska ajatuskin lentämisestä niin heikossa hapessa ja järisyttävässä vatsakivussa tuntui henkisesti aivan  liian vaikealta. Olisikohan siinä ollut jotain erityistä riskiä mahdollisen suolipaiseen tai perforaation kannalta, en tiedä. Ei kun VR:n kyydillä Helsinkiin! Mietin, että radan varrella Pendolino pysähtyy keskussairaala paikkakunnilla ja puoliväliin jää TAYS, joten melko turvallista reittiä pääsisin kohti erikoissairaanhoidon mekkaani HYKSiä. Ja kielsin siskoani lähtemästä saattamaan, mihin hän suostui kuultuaan ajatuksestani lyöttäytyä kaveriksi konnarin kanssa.

Ja niin tein. Kerroin konnarille olevani kuumeinen ja kipeä ja pyysin, josko hän voisi ohikulkiessaan käydä vilkaisemassa. Konnari suostui empimättä ja sanoi tuovansa juotavaakin. Otti mokoma tosissaan. Tuli juomat. Tuli ensimmäinen pysähdys. Tuli konnari. Konnari kertoi, että voisin mennä ykkösluokan tyhjään neukkikseen, jossa voisin oikaista itseni sohville ja nukkua paremmin ja käyttää ykkösluokan palveluita oloni helpottamiseen. Vastasin kysymällä, että tosissaanko ehdotti. Ihan oli mies tosissaan, ei lähtenyt laskemaan leikkiä. Sitten matkalaukkuani jo kannettiinkin kohti lepoa ja rauhaa. Niin matkustin veturinkuljettajasta heti seuraavana kohti Helsinkiä.

Nahkapenkit ja yksityisyys olivat sydämellisen konnarin kädenojennus kuumeiselle kulkijalle. Ja ihan ilman syöpä-korttia. Kiitos välittävästä ja peri ajattelevaisesta palvelusta. Kiitokset laitan aivan varmasti myös suoraan VR:lle varsin reilusta palvelusta. Saivat omasta puolestani nyt kaikki myöhästymiset anteeksi! Varsin reilua sekin.