Nyt taas on vihlonut mieltä ja ärsyttänyt muutaman päivän! Mikäkö niin? Satuin lukemaan jonkun vanhan uutisen Hunks-tanssijan valinnoista syöpänsä suhteen ja siitä syntyneen keskustelun. Alkoi ärsyttää sävy, jolla hänen valintaansa tuomitaan. Mitä väliä, ihan oikeasti, jos tyyppi on sinut polkunsa kanssa! Mikä ihmeen tarve meillä, itsellänikin, on puuttua toisten valintoihin, ihmetellä niitä ja tietää muiden puolesta paremmin ja o i k e a m m i n. Varsinkin valtavirrasta poikkeavissa päätöksissä. Rehellisyyden nimissä, itsekin olen sairauden osalta miettinyt, mitä tekisin, kieltäytyisinkö hoidoista, jos ei olisi perhettä. On se kuulkaa ärsyttävää, jos joutuu puolustelemaan ja perustelemaan omia hoitopäätöksiään. Turhauttavaa, turhaa ja energiaa syövää. Lukion rehtorini sanoista ”ei pidä ärsyttää valmiiksi ärsytettyä ihmistä” huolimatta – ehkä ei pitäisi myöskään provosoida valmiiksi provosoitunutta ihmistä – kaivelen kuitenkin asiaa vähäsen.

Olen kertonut käyväni psykoterapiassa ja tehneeni ruokavaliomuutoksia sairastumiseni jälkeen. Psykoterapiassa käyminen ymmärretään helposti – onhan se tärkeää, että saa apua vaikean asian kanssa elämiseen ja kuoleman kohtaamiseen! Ja psykoterapian voimasta on tieteellistä näyttöäkin. Jee, siis sallittu. Ruokavalio, se hyväksytään, mutta ei välttämättä ymmärretä. Ruokavalion kohdalla törmään ajatteluun, mistä tiedät, että valintasi ovat oikein. Näyttö on ristiriitaista, puutteellista, ja perustuu paljon tapauskertomuksiin, ei kaksoissokkoutettuihin tutkimuksiin, kuulen supistavan. Ruokaristiretkenikin kuitenkin sallitaan yleensä, koska moni tervekin noudattaa erilaisia dieettejä. Se on niin tavallista.

Mutta, voi pojat, kun kerron muista lisähoidoistani. Minäpä kerron. Antioksidanttimääritykset  teetin saadakseni tietoa, miten ja mitä lisäravinteita hyödyntää ravinnon lisänä. Joidenkin mielestä siis ihan ok, toisten mielestä ei-niin-ok. Rahan syytämistä tarpeettomaan, koska monipuolisella ruokavaliolla homma hoituu. Uskomusta, hukkuvan oljenkorsia, vaatii ainakin lisää tutkimusta, kuulen ihmeteltävän. Kiropraktikko on useamman kerran auttanut selkäkivuissani, samoin osteopaatti. Vievät mokomat kivun pois. Toinen pelkästään manipuloi, toinen vähemmän, jos ollenkaan. Sattumaa ja plaseboa, kuulen puhuttavan. Akupunktiota vasta aloittelen, olen saanut hoitoa kaksi kertaa. Sen avulla pyritään vaikuttamaan energiavirtauksiin meridiaaneissa, jotta kestäisin paremmin ensi viikolla alkavien sytostaattihoidot. Jospa se auttaisi ylläpitämään vastustuskykyä yllä ja pärjäisin hoidot ilman valkosolunkasvutekijöitä. Voi olla, voi olla olematta. Akupunktuuri on kuitenkin ainakin jo on palauttanut vatsanahkaani leikkausten viemää tuntoa. Sattumaa, plaseboa ja uskomusta, kuulen puhuttavan. No mites sitten reiki-hoito, hoidoista kaikkein omalaatuisin. Minä, länsimaisen lääketieteen kasvatti, olen  käynyt reiki-kurssin. Osaan antaa reiki-hoitoa, itselle ja muille. Ja olen antanut. Siitäkin saan ainakin rauhoittumista ja rentoutta, muusta en edes viitsi kertoa. Täyttä huuhaata ja uskomusta, hullu, kuulen jo huudettavan.

Auttaa. Ei auta. Uskomusta. Sattumaa. Täytyy tutkia lisää. Näyttö puuttuu.

No, mikä estää tutkimasta lisää! Varmaan länsimaisen lääketieteen ja muiden (vaihtoehtoisten tai tuki- ja lisähoitojen, kuten itse kutsun) hoitomenetelmien vastakkainasettelu. Olisikohan näissä hoitoasioissakin jo ”vastakkain asettelun aika ohi”. Mitäpä jo tehtäisiin tutkimus! Annetaan jo tunnettua ja tehokasta lääkehoitoa yhdelle syöpäpotilasryhmälle. Toiselle, kolmannelle ja neljännelle sen lisäksi ravintomuutos, psykoterapia tai akupunktiota. Tutkitaan, saadaanko ryhmien välille eroja. Sokkoutettua tätä asetelmaa ei saa, mutta avoimena tutkimusasetelma varmaan toteutettavissa. Ja eiköhän kiinnostuneita potilaitakin löytyisi rekrytoitavaksi. Let’s do it! Ja tutkitaan ne sattumat eli poikkeukset myös. Tutkitaan, mitä löytyy niiden tapausten, jotka vastoin kaikkia länsimaisen lääketieteen odotuksia ovat selvinneet syövästään tai elävät sen kanssa odotettua selvästi pidempään, takaa. Let’s do it! Paitsi että mistä raha? En tiedä. Harmi, ettei itsellä ole sellaisia rikkauksia annettavaksi. Mites yhteisrahoitushankkeena yksityinen ja yhteiskunnan raha. Idealistisesti toivon tietenkin halua paitsi eri teollisuuden aloilta, myös valtion taholta. Tulosten luulisi kiinnostavan laajaa joukkoa, ei pelkästään syöpäpotilaita, vaan myös hoitavia ja maksavia tahoja.

Niin kauan kuin vertailevia tutkimuksia ei ole, on vain tapauskertomuksia. Eikä niitäkään, jos ne eivät läpäise julkaisun seulaa. Silloin on vain huhuja, kirjoittamattomia poikkeuksia ja sattumia. Tutkitaan siis. Jos ei löydy eroja, annetaan homman olla sattumaa, uskomusta ja plaseboa, johon turvautuu kuka tahtoo. Ja jos saataisiinkin jotain myönteistä eroa lisähoidoista, keneltä se lopulta olisi pois. Ei ainakaan potilailta ja heitä hoitavilta tahoilta. Tuskin valtioltakaan.

Tutkimuksia ja tuloksia odotellessa annetaan ihmisten tehdä omat päätöksensä. Syöpä on aina kurja kaveri, jota en toivoisi kenellekään. Jokaisen meidän on löydettävä tapamme selvitä siitä tai sen kanssa. Yksi sopii yhdelle, toinen sopii toiselle ja kolmannelle molemmat. Sallivuus tulee useinkin vasta sitten, kun kosahtaa omalle kohdalle. Jospa sitä kosahdusta odotellessa pystyttäisiin suhtautumaan toisten hoitopäätöksiin ”aattelepa omalle kohalles!”-näkökulmasta.