Aihearkisto: Psykoterapia

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Vastaa

Kesä oli ja meni, koularkeakin on jo elelty kuukauden ajan. Blogirintamalla olen pitänyt hiljaiseloa sekä tietoisesti että tahattomasti. Tauko on venähtänyt kaikkea kivaa tehdessä: mansikoiden poimintaa, pesäpalloa kopittelua ja lyömistä, mökkipihasta nauttimista, terassin pesua, auton siistimistä, ruoanlaittoa ja grillausta, kesävieraiden kanssa höpisemistä, lukemista, aamukahvitteluja, …

Psykoterapiassa olen miettynyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Mitä pitäisi olla vähemmän tai enemmän tai toisin, että onnellisuus lisääntyisi. Mitä voin tehdä, että se toteutuu. Kesä on totta totisesti kulunut niissä merkeissä, jotka tekevät minut onnelliseksi. Myös ne muutamat kesän mustat hetket – sytostaattihoitokerrat ja päivystykseen joutuminen – ovat lievittyneet, kun on niiden jälkeen päässyt arjessa nauttimaan ihanista asioista.

Jos pelkkä onnellisuuden tavoittelu parantaisi syövän, olisin terve! Harmillista, että niin helppoa reseptiä paranemiseen ei ole, että pelkkä onnellisuutta lisääminen parantaisi. Vaan onko onnellisuuden lisääminen sittenkään niin helppoa. Ei ole. Tai ole ollut aiemmin, nyt on jo helpompaa: Yllättävästi yhä vain pienemmät asiat tuottavat iloa ja tyydytystä ja lisäävät onnellisuutta. Aiemmin siinä-kiireen-ryydittämässä-työelämä-painotteisessa-arjessani olisin todennäköisesti mennyt halpaan ja kuvitellut, että onnellisuus on jonkin ison asian, ehkä matkan, saavuttamista. Nykyisessä paineettomassa arjessani olen tajunnut, että onnellisuus on tässä omissa käsissäni, nenäni edessä. Mansikoiden poimintana yhdessä tyttären kanssa, auton siistimisenä yhdessä lasten kanssa, ruoan valmistamisena ja iloitsemisena sen onnistumisesta ja maistumisesta muillekin. Terassin pesemisessä koko perheen voimin. Aamukahvituokiona tuttujen seurassa kantakahvilassa. Jäätelökutsuilla ystävien luona. Oma rauhallinen hetki sisustussuunnitelmien parissa. Kurjaa mieltä aiheuttavien ihmisten välttämistä.

Jospa vain kaikki tuo hyvää oloa ja iloa tuottava riittäisi parantamaan. Sen lisäksi tarvitaan myrkkyjä, säteitä, ravintoa, akupunktiota, … Eikä nekään välttämättä riitä. Mutta onnellisuutta tuottavien asioiden tekeminen parantaa kuitenkin elämänlaatua. Mitäpä jos me kaikki pyrittäisiin lisäämään elämänlaatuamme ja suuntaamaan kohti onnellisuutta!

Mene terapiaan! Voin suositella.

8 vastausta

Muistattekos, kuinka 80-lukulaisessa nuoruudessa nahistelujen yhteydessä solvattiin toista huutamalla perään: ”Mene terapiaan!” Ja kyllähän tuota vielä 30 vuotta myöhemminkin on kuultu toivoteltavan. Itsekin on tullut niin sanottua lapsena ja ainakin ajateltua aikuisena. Mutta miksi terapiaan menemisen vaatimista sitten pidetään sopivana riidan ja vihan hetkellä. 1) No, tietenkin siksi, että vain psykopaatit, elinkautisvangit, kylähullut ja muut oudot, epänormaalit ja m i e l e n v i k a i s e t kuuluvat terapiaan. Terapiaan menemällä siis tunnustat mielenvikaisuutesi. 2) Ja onhan se niin perin häpeällistä ja noloa. 3) Se on merkki heikkoudesta. 4) Terapiaan liittyy myös mielikuva, että siellä syytetään kaikesta äitejä. 5) Ja ovathan ne terapeutitkin vähän outoja, ainakin aika moni niistä. Kuka niitä kestäisi.

Mietitäänpäs hiukan:

– Olenko minä mielenvikainen, kun käyn terapiassa? Hulluus tai mielenvikaisuus on tietenkin perin laaja käsite. Olen ainakin välillä epäsovinnanen, kiivas ja vähän ahdistukseen tai masennuksen taipuvainen, mutta en pidä itseäni varsin hulluna. Epänormaalin minusta tehnee eniten se, että ylipäänsä käyn terapiassa. Ja siitäkään epänormaliudesta en voi olla satavarma, kun en tiedä, kuinka moni muu siellä käy. Ainakin moni amerikkalainen käy, kuulemma.

– Olenko hävennyt ja nolostellut terapiassa käymistä? En suoranaisesti, mutta mutkien kautta kyllä. Ensin piti itsekin käsitellä asiaa ja vakuuttua itse, että siitä voi ihan oikeasti saada jotain, ja tulla ylipäänsä tutuksi prosessin kanssa. Alussa vastasin saavani keskusteluapua, jos siitä udeltiin. Nyt pystyn helposti tunnustamaan, että käyn p s y k o terapiassa. Pystyn myöntämään, että sen avulla olen saanut oivalluksia ja laajentanut ymmärrystäni melkoisesti, olen tehnyt yllättäviä löytöjä mielensopukoista ja saanut mielenavaruutta. En häpeä tunnustaa.

-Onko terapiassa käynti merkki heikkoudesta? Ei todellakaan, terapiassa käyminen on merkki pikemminkin  erityisestä vahvuudesta. Oman heikkouden tunnustaminen on vahvuutta.

-Olenko syyttänyt terapiassa äitiä? No en. Tietenkin siellä tarkastellaan äitisuhdetta, mutta myös muita ihmissuhteita. Näiden tarkastelujen tarkoituksena ei ole syyttää ketään, vaan niiden kautta on pyrkimys ymmärtää paremmin ja laajemmin itseään ja käyttäytymistään. Ei terapiassa tosiaankaan äitejä ja isiä teloiteta!

-Onko terapeuttini outo? No ei laisinkaan, normaalimpi kuin moni ”normaali”. Hän on reipas, aikaansa seuraava ja hauska. Sopii minulle. Mutta totuudennimissä kyllähän sitä vähän toisenlaistakin mielikuvaa konsultaatiopoliklinikan visiiteistä sai. Siellä törmäsin kliseiseen ”Mitä meille tänään kuuluu?”-tyyppiseen terapiapuheenparteen lausuttuna pehmeällä lapsekkaalla äänellä. Aaargh. Mutta eipä puheenparsi vielä terapeutista outoa tee, pikemminkin vain äärimmäisen ärsyttävän… Tai no, onhan se vähän outoa, että aikuinen ihminen puhuu silleen, eikös? Ja ärsyttävää!

Minulle terapiassa käynti on jo niin arkista ja itsestään selvää. Harmittaa lähinnä, että en ole ymmärtänyt sen viisautta jo paljon aiemmin, ilman sairastumistraumaa. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää hyödyntää psykoterapian voimaa. Toiset ymmärtävät, toiset eivät. Joidenkin ehdottomasti pitäisi ymmärtää! Olisikos maailma jo tullut siihen pisteeseen, että me vanhemmat antaisimme ylioppilaslahjaksi lapsukasille terapiarahaston? Perustaisimme pikkupilteile tilin, jolle kerrytetään vuosien varrella varallisuutta terapiaa varten. Voisivat sitten aikuistuttuaan käyttää varat terapiassa äiti- ja isäsuhteiden pohtimiseen 😉 ja auttaisimme siten luomaan mutkattomammat välit itseensä. Ja tekemään maailmasta ehkä hitusen paremman paikan elää!

Menin terapiaan. Voin suositella.