Aihearkisto: Meikkaus ja kauneudenhoito

Kulmakarvataiat

Mutta kuinka typerästi sitä tulikaan luultua, että ripsien lähtö olisi ollut toinen karvakuolema sitten hiustenlähdön jälkeen. Väärin, väärin, väärin. Toinen todellinen karvakuolema on totisesti kulmakarvojen lähteminen. Kulmien myötä kasvoilta katoaa kehykset, vähän samaan tapaan kuin hiusten kanssa. Hiukset sentään reilusti tekivät joukkoirtisanoutumisen lyhyessä ajassa, mutta kulmakarvat toimivat ripsien tavoin itsemääräämisoikeuttaan käyttävinä kapinallisina ja päättivät irtautua yksittäin vähitellen. Salakavalasti. Salakavalasti siitäkin huolimatta, että linjasta poikenneiden kulmakarvojen nyppiminen ei ensimmäistä kertaa elämässäni sattunut lainkaan. Kuinka typerästi sitä uskotteli ja toiveajatteli, että kulmat pysyisivät. Kuinka typerästi sitä kielsi, että kulmakarvat irtoaisivat. Vaan niin lähtivät kulmakarvat. Ja alkoi kulmakarvataikatemput. Suolaa-suolaa-enemmän-suolaa…

Kulmakarvojen harvenemista piilottelin täydentämällä kulmakynällä puuttuvia karvoja niin pitkään kuin kynällä oli tehtävissä siistiä tai edes siedettävää jälkeä. Abrakadabra, taika toimi. Lopulta kulmakarvojen lähdettyä kokonaan vaihdoin kynän kulmaväriin. Hankin myöhemmin toisen kulmavärisetin. Se sisälsi kulmakarvasapluunan, jonka lupasi helpotusta kulmien muodon loihtimiseen. Simsalabim, muototaika onnistui sekin.

Myyjän suosituksesta hankin keskiruskean värin. Suositusta tuki oma värimuistini. En tuolloin ymmärtänyt, että kulmakarvojen lähtöön olisi pitänyt varautua samoin kuin hiusten lähtöön. Eli käymällä tarveostoksilla vielä silloin kun omat karvat olivat paikoillaan. No, kaipa omaa väriä vaaleammat kulmat ovat paremmat kuin ei kulmia laisinkaan. Toisaalta, kulmavärillä tehdyt kulmat kuluivat vähitellen päivän aikana. Ehkä se vaaleampi väri oli suojelus, koska väri kului usein epätasaisesti, eikä vaaleammasta väristä kuluminen ehkä ollut niin silmiinpistävää. Kulumisen huomattuani aloin kantaa kulmaväriä käsilaukussa täydennystarvetta varten. Vasta kulmakarvattomuudesta toivuttuani kuulin, että teatterimeikkisarjojen värit olisivat pysyvämpiä ja kestäisivät hikoiluakin paremmin verrattuna kosmetiikkasarjojen väreihin. Asetaseta, taika vaati harjoittelua.

Kaksi kertaa olen kulmakarvani menettänyt, kaksi kertaa ne ovat takaisin kasvaneet. Molempina kertoina vähän harvempina ja vaaleampina kuin aiemmin. Viime keväänä myrkkykuurien alkaessa kulmakarvattomuus tuli päiväpainajaisiini. Avasin loitsukirjan kohdasta kulmien kestopigmentointi ja aloin opiskella uutta kulmakarvataikaa. Taian onnistuneeseen suorittamiseen vaadittiin kokenutta taikurimestaria. Otin yhteyden sellaiseen. Keskustelin taian suorittamisesta myös lääkärini kanssa. Pigmentoinnissa piirrettiin yksittäisiä karvoja täydentämään olemassa olevia kulmakarvoja. Hokkuspokkus, olen taikaan tyytyväinen! Samalla pigmentointi toimii pohjana siihen, jos kulmakarvat taas irtoavat, kun kulmien oikeampi värisävy, muoto ja paikka jo pohjalla auttamassa niiden maalaamista.

Mutta olen nähnyt myös toisenlaisen kestopigmentointijäljen yhdellä syöpäsisarella. Ananasakäämä… Väärä taikasana? Väärä loitsukirja? Tekijä ei ollut taikurimestari? Oli naisparka mennyt hinnan perässä ja omien kulmakarvojen jo irrottua teetättämään kulmansa. Ja jo arvaatte, mitä siitä seurasi. Vahvasti punakalla värillä hitusen epäsymmetrisesti piirretyt viivamaiset tekeleet. Kuulemma oli tyytymätön. Kukapa ei olisi ollut. Sanoi odottavansa kestopigmentoinnin haalentumista ja poislähtemistä. Kukapa ei olisi odottanut. Tarina ei kerro, kuinka kauan sai odottaa. Eikä sitäkään, oliko ne tehty kuitenkin niin oikealle kohdalle, että jäivät piiloon omien kulmakarvojen kasvettua takaisin. Ainakaan naistenklinikan käytävillä ei ole tullut vastaa ketään, jolla olisi kahdet kulmakarvaparit.

Jos ei ole naista kulmakarvoihin katsomista, niin taikuria loitsukirjaan katsominen ainakin on. Lopetiloitsuimes.  

Karvakuolema ja toinenkin: ripset

Tapasin hiljattain yhdellä myrkkymatkallani kohtuullisen tuoreen syöpänaisen, jolta oli vastikään lähteneet hiukset. Keskustelu kääntyi tietenkin hiuksiin ja karvoihin yleensäkin. Uteliaisuutta herätti tukkani ja myrkkyhoitoni ts.miten tämä kombinaatio on mahdollista. Sain kertoa kaikki karvasalaisuuteni ja paljastaa niihin liittyvät turhamaisuuteni piikkiin menevät mokat ja oivallukset. Jaetaan niitä nyt sitten isommallekin yleisölle. Tukka on jo käsitelty ja kulmakarvat ansaitsevat oman postauksensa myöhemmin. Siispä nyt ripset ja loppuun paljastukset kaikenkarvaisista karvoista.

Ripsien lähteminen oli tukanlähtöä seuraava arkirutiineja muuttava kato kasvoissa. Ripset lähtivät ripotellen siten, että ripsiriviin alkoi tulla aukkoja. Ensin yksi kolo, sitten jo toinen, pian molemmissa silmmissä. Ja viimeiseen karvaan, ihan oikeasti, viimeiseen karvaan, asti laitoin aamuisin ripsiväriä ja pidin kiinni meikkausrutiineistani. M o k a ! Kyllähän se aika hassunnäköistä on kun se ainoa ripsi on värjätty mustaksi huutaen huomiota osakseen. Vähemmän katseita kääntävää olisi ollut laittaa tyynesti pelkät tummat lainerit. Tosiasiassa pelkällä eyelinerilla (kynällä, ei tussilla) saa piirrettyä ripsirajan melko luonnolliseksi ja huomiota herättämättömäksi. Ja silmälasit mahdollisesti vielä siihen päälle ripsettömyytt’ peittelemään ja hämäämään.

Irtoripsiä ei voi ripsettömälle asentaa, koska ei ole karvoja, joihin niitä liittää. Tekoripset sensijaan toimivat lyhyissä tilaisuuksissa: Vaikka tekoripset liimataan luomeen, nekin saavat tukea ripsirivistöstä. Näinollen ripsettömällä riski tekoripsien repsottamiseen ja irtoamiseen kasvaa. Parhaiksi tekoripsiksi koin sellaiset, joissa oli liimanauha jo valmiiksi kiinni ripsirivissä. Mutta tekoripsien jatkuvaa käyttöä vältin paitsi irtoamisriskin vuoksi, myös siksi, että varoin altistumista niiden kiinnitysliimalle. Huomasin näet, että sytostaattihoidot herkistivät ihoani laastareiden ja muille sidosliimoille. Pitkään iltajuhlaankin lähdin ripsettömän smoky eye-meikin turvin. Sen teki ja opetti ammattilaismaskeeraaja. Muut lähtivät saunomaan ja uimaan, minä lähdin maskeeraajan tuolille, ennen iltajuhlaa. Ja tiedättekös, että ripsettömät silmäluomet muuten ovat paksut, aika läskisen näköiset. Läskit silmille-sanonta on niin totta! 

Ja sitten kurkistus niihin kaikenkarvaisiin karvoihin… Kainalokarvojen kasvu on vähentynyt sytostaattitaakan alla. Kainaloissa ei ole paljon ajeltavaa jäljellä, lähinnä vauvanuntuvaa (jee). Mutta säärikarvat, ne puskevat takaisin (blaah), vaikka jonkin myrkyn aikana häviäisivätkin (jee). Toiset myrkyt niitä ei ole irrottanut, mutta sen verran ovat karvatuppea laiskistaneet, että epiloinnin on voinut suorittaa kivuttomasti (jee). Varvaskarvat minulta löytyy ja ne katosivat ja kasvoivat takaisin (blaah). Nenäkavat ja korvakarvat, niistä en osaa sanoa, eivät ole (vielä?) niin näkyvät, että olisin kiinnittänyt niihin erityisemmin huomiota. Se yksi ikävä karkea leukakarvakin pysyi poissa joidenkin sytostaattien aikaan (jee). Ja toisten kanssa sitä joutuu nyppiä pois kuten aiemminkin (blaah). Ja loppuun tietenkin vielä uteliaimmille tiedoksi, että sytostaatit kykenevät samaan lopputulokseen kuin brasilialaisen vahaus (jee vai blaah – päätä itse).

Pikkujuttu, eihän se ole kuin tukka!

Ja jälleen jokin aika sitten tapahtunutta tositarinaa kerrottavaksi:

Tulin kampaajalta. Hiusrajassa näkyi vielä vähän hiusvärin rajaa kuin huutomerkkinä tapahtuneesta. Törmäsin tuttuun. Hän kysyi, että mitä kuuluu. Kerroin – kun kerran kysyi – kerrankin suoraan, että vähän tylsää, koska on ollut lääkevaihtoja taas menossa ja mietitään mahdollisesti sytostaattien aloittamista. Tähän jatkokysymyksenä esitti, että kävinkö kampaajalla lyhennyttämässä tukkaa sytareiden vuoksi. M i t ä ihmettä? Vastakysymyksenä voisi heittää, miksi itse käyt kampaajalla? Senkö vuoksi, että valmistaudut milloin mistäkin syystä – stressi, huono ravinto, vanheneminen, hiuksia repivä raivo –  johtuvaan hiusten harvenemiseen? Ööööö, väärin! Kävin kampaajalla, koska tukan malli oli ylikasvanut ja vaati siistimistä. Kävin kampaajalla, koska haluan huolehtia ulkonäöstäni. Kävin kampaajalla leikkauttamassa lyhyttä tukkaani, koska tykkään lyhyestä tukasta.

Kysymyksessä on kuitenkin hitunen totuutta, myönnän. Tukka nimittäin on minulle todella tärkeä. Hiustenlähtö on aiheuttanut minulle sairasvuosieni aikana ihan liikaa kärsimystä. Ja kun sitä olen surrut, saan takaisin vastauksen joko ”eihän se ole kuin tukka” tai ”nythän voit leikitellä eri tyyleillä hankkimalla monta peruukkia. Kokeile, mitä tuntuu olla tänään punapää ja huomenna perusblondi”. Ja johon minä mietin ensin ”Ei  helvetti, EI se ole VAIN tukka” ja heti perään ”Ei helvetti, ei tyylin vaihtaminen tuosta noin vain ole minun juttuni”. Lohdun sanojahan nuo ovat, tiedän. Mutta ei toimi minulle. Sairastuminen on ollut niin iso asia, että en tosiaan haluaisi sen aiheuttavan päälle liimattuja ulkonäkömuutoksia. Jokainen karvaton peiliin vilkaisu on muistuttanut sairaudesta ja ollut melkein omiaan aiheuttamaan itsenäisen minikriisin, koska peilistä ei ole kurkannutkaan takaisin vahva- ja selkeäpiirteinen Sinead O’Connor, vaan kalpea kortisonin pyöristämä, ripsiä ja kulmia myöten piirteetön alien.

Hiustenlähteminen on muuten metka tunne. Moni tunnistaa sen tunteen, kun vapauttaa hiukset kampaukselta ja päänahka tulee hieman araksi. Samanlainen arkuus tulee päänahkaan alue kerrallaan, kun hiukset alkavat lähteä. Itselläni tukka on alkanut oheta molemmilla kerroilla noin viikko toisen hoitokerran jälkeen vähitellen kunnes muutamassa päivässä olen kyllästynyt joka paikassa roikkuviin hiuksiin ja ajellut pääni paljaaksi. Toisilla tukka on kuulemma irronnut yöllä nukkuessa ja ollut aamulla herätessä tyynyllä. Mikä irtoamisen tapa sitten onkaan, siihen onkin paras olla varautunut, jos tukka ei ole vain tukka. Eli peruukkikauppaan hyvissä ajoin.

Peruukki on muuten helvetin kuuma kesällä ja helvetin kylmä talvella. Ainakin se sairaanhoitopiirin korvaama tekokuituversio. Mutta mitä vaihtoehtoja tekokuitutukalle sitten olisi?

  • A) Luonnonhiuksista sidottu peruukki. Minultakin lähipiiri kysäisi, satsataanko sellaiseen. Ei, ei satsata, sanoin selkeästi. En voisi kuvitella kulkevani jonkun toisen ihmisen karvat päässä. Mielikuviini tunki näkymät Auschwitzin keskitysleirin vitriineiden hiuskasoista. Karmivaa. Ei, ei toisten ihmisten karvoja minun päähäni. Vaikka luonnontukassa on omat etunsa ja luonnollisuutensa.
  • B) Kulkea kaljuna. Ei, niin päälleviivaava en pystynyt, enkä usko pystyväni jatkossakaan, olemaan. Olen tavannut rohkeita syöpänaisia, jotka kulkevat nahkakuulina, mutta itseltäni se ei luonnistuisi. Ja sieluni silmin näen oravankokoiset hikikarpalot paljaalla päälaellani – ei kivaa, ei esteettistä.
  • C) Mansikkamyssy tai virkattu patalappupipo. No-no, ei todellakaan minun juttuja. Se hyvä puoli niissä on, että tuolla turuilla ja toreilla kun kävelisi sellainen päässä, ei heti edes oivallettaisi, että kyseessä on syöpämyssy. Niitä myssyjä kun yhä vaan näkee liikenteessä muutenkin. Mutta täällä Punavuoressa kieltämättä vähemmän. Niitä pipoja, jos nyt ei sentään marjakuvioilla, on ollut useasti jaossa naistenklinikallakin. Kun laatikko tulee kohdalleni, ojennan sen seuraavalle halukkaalle. Rouvat penkovat sopivaa kokoa ja ihastelevat. Ihastelen minäkin. Ihastelen näet syöpämyssyjen taustalla olevaa ajatusta. Mahtavaa, että ihmiset ovat avosydämisiä ja haluavat auttaa. Minä kuitenkin virkkaisin pikkupipoja syöpälapsille päätä lämmittämään ja meille aikuisemmille nahkapäille sopisi paremmin kivat huivit vaikka ylijäämäkankaista. Makuasioita. Tiedän. Pipo kuin pipo- ja vain tukka- ajatukset kuuluvat samaan kategoriaan keskenään.
  • D) Huivit. Peukutan, oikein mainiot vaihtoehdot. Mutta ongelmia niissäkin. Huiveja en osaa solmia kauniisti. Kaupungilla ihastelen huivin pukemisen mestareita, itseltäni puuttuu taito. Kaikille syöpänaisille pitäisikin järjestää huivinsidonta-kurssi (syöpäjärjestöt huomio!).
  • E) Turbaanit ja kangasmyssyt. Kyllä, ovat tyylikkäitä, mutta niiden valikoima on ainakin ollut aika nafti. Upeimman turbaanityyppisen myssyn olen nähnyt naikkarilla. Kun aloin selvittää sen alkuperää, johtivat jäljet ulkomaille. Ei hankittu Suomesta. Ehkä jo tänä päivänä valikoima on laajentunut meilläkin. Toivottavasti ei tarvitse kuitenkaan ottaa selvää.

Loppujen lopuksi, onneksi on sairaanhoitopiirin korvaamat tekokuituperuukit! Olen ollut ihan tyytyväinen niihin. Ne ovat yllättävän aidon ja hyvännäköisiä. Ensimmäinen peruukkini ei ollut aivan napakymppi, mutta jotenkin siedettävä kuitenkin. Sittemmin olen harjaantunut tässäkin lajissa: olen hankkinut pari vaihtotukkaa (ei perusblondia tai punapäätä, vaan pieni mallin- ja kevyt värinmuutos riittää vaihteluun, kuten normaalissa kampaaja-arjessakin) shp:n kustantaman lisäksi, ottanut ostoksille mukaan makutuomariksi tyttäreni ja kampaajani ja muotoiluttanut peruukit kampaajallani, joka tuntee tyylini vuosien takaa. Mutta toivon, että peruukkivalikoimaa ei tarvitse kaivaa kaapista, vaan saan hikoilla jatkossakin omissa karvoissani. Tukka ei ole vain tukka, vieläkään. Mutta säärikarvat… puhutaan niistä joskus toiste 😀

Taas katse kynsissä

Ja takaisin kynsiteemaan. Näin siinä kävi ja tässä mennään nyt:

Geelilakkaus kesti siistinä vain joitain päiviä, selvästi alle viikon! Sitten alkoivat kynnet katkeilla ja liuskoittuessaan repivä lakkaa mennessään. Harmitti. Mutta en lannistunut. Kynnet olivat kyllä melkoisen siivottomat. Viikon kuluttua kävin toistamiseen kynsihoidossa. Menin toiseen paikkaan. Poistettiin vanha lakka ja laitettiin uusi. Samat työvaiheet näytti lakkauksessa olevan. 

Kosmetologi totesi, että alle viikko ON lyhyt aika geelilakan pysymiselle. Syitä lakan irtoamiseen kynsien katkeilun lisäksi voi olla heikko pohjatyö tai se että lakkaa ei ole ”käännetty” kynnen kärkeen /alle, Näissä tapauksissa lakan alle pääsee ilmaa, mikä irrottaa sen. Toisaalta hän sanoi, että käytettyjen lakkamerkkien välillä voi olla eroja. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. Ja lopuksi, että toisten ihmisten kynnet eivät vain pidä lakkoja yhtä hyvin kuin joidenkin toisten. Ihan vastaavasti tavallisten kynsilakkojen välillä on merkkikohtaisia eroja ja käyttäjäkohtaisia eroja pysyvyydessä. 

Kosmetologi siis kannusti kokeilemaan vielä kolmatta eri lakkamerkkiä, jos tämä uusikaan lakkaus ei kestäisi. Uusi lakkaus tehtiin Orlin tuotteilla. Harmikseni en muista ensimmäisen lakan merkkiä, mutta se on toki selvitettävissä. Ja nyt siitä olisi tietenkin hyötyä, koska tämä toinenkaan lakka ei pysynyt viikkoa pidempään. Tosin se näyttää kynsissä siistimmältä liuskoittumisesta huolimatta, ihan puhtaasti värin vuoksi!  Nyt siis pitäisi miettiä, menenkö kolmannen kerran kynsien lakkaukseen. Nyt niihin on mennyt jo 110 € parissa viikossa. Kolmas kerta toden sanoo?

Tutkin netissä kotikäyttöön suunniteltuja geelilakkoja. Jos investoisi kotikäyttöiseen valouuniin ja aineisiin, tulisi kerta käsittely selvästi edullisemmaksi. Mutta osaisinko ja jaksaisinko tehdä työtä niin pieteetillä. Jos homma ei toimi kuluisi taas rahaa ja tulisi yksi turhake kaappiin. Näin äkkiseltäään kuitenkin tuntuu, että kotilaite voisi olla jees. Voisi laittaa geelilakat myös varpaankynsiin ja testata, onko eroja pysyvyydessä sormien vs.varpaan kynsissä. Jotain on kuitenkin tehtävä, ainakin poistettava vanhat geelilakat.

Joitain vuosia sitten, muistaakseni jossain naistenlehdessä, joku Suomessa asuva italialainen mies vastasi kysymykseen, mitä eroa on suomalaisessa ja italialaisessa naisessa. Tovin mietittyään vastasi, että Italiassa naisten kynnet ovat aina siististi lakatut, italialainen nainen ei esiintyisi kuluneet lakat kynsissään kuten Suomessa näkee tehtävän. Niinpä, huomenna taas baanalle – onneksi lakan väri on armelias  ; )

Näytän kynteni

En tiedä, onko tauti näyttänyt kyntensä kynsilleni vai mistä johtuu kynsien ylihuono kunto. Takana on se aika, jolloin saatoin kehuskella kestävillä, joustavilla ja vahvan vaaleilla kynsillä. Nykyisin kynteni ovat valtavan hauraat ja liuskoittuvat. Syitä liuskoittumiselle voi olla monia. Kosmetologi ehdotti syyksi käsien kuivuutta. Tähän voi kyllä todeta, että se on täysin mahdollista, pesenhän käsiäni jatkuvasti milloin mistäkin syystä (käsihygienia on ollut viimeiset viisi vuotta erityishuomion kohteena) ja myös käsien iho kuivuu aivan tavattomasti. Jokaisessa käsilaukussani pitäisi olla pieni käsirasvatuubi vakiovarusteena. Toinen arvio kynsien huonolle kunnolle on lukuisat sytostaatit ja niiden aiheuttama kynsien haurastaminen. Mietin, voiko estrogeenin estohoito heijastua kynsiin. Ja koska keliakia voi vaikuttaa kynsiin, pohdin, voisiko myös gluteeniherkkyys vaikuttaa kynsiin. Olen ainain ollut viime aikoina melko lipsuvainen gluteenittomassa ruokavaliossani. Ja viidentenä uusimpana pohdintana luin eilen illalla Paula Heinosen kirjoittamaa kirjaa. Sinä kerrottiin, että mahan vähäinen suolahapon eritys voi heikentää kynsiä, mikä sekin voisi olla oireiston perusteella kohdallani täysin mahdollista. Yhtä kaikki, mistä johtuukaan, varmaan usean tekijän summa, mutta asialle täytyy tehdä jotain.

Paitsi että rasvaan käsiäni ja kynsiänikin ja kiinnitän huomiota ravitsemukseeni, niiden vaikutuksi odotellessani päätin myös koeluontoisesti kokeilla jotain konkreettista pika-apua: kynsien geelilakkaus. Geelilakkaus kestää siistinä n.2 viikkoa, jopa pidempäänkin. Se saamien selitysten ja tekemieni tutkailujen mukaan hellävaraisempi kynsille kuin akryyli- tai geelikynnet. Lakka pitää poistattaa kynsienhoitajalla, varsinkin, jos haluan olla aiheuttamatta kynnelle ylimäräistä rasitusta. Ajatuksena olisi, että tänä aika kynsi saa kasvaa ja eheytyä rauhassa. Tarvittaessa käyn uusituttamassa lakkauksen pääsiäisen jälkeen. Pidän peukkuja, että suunnitelma onnistuu. Jos ei onnistu, olenpahan ainakin saanut nauttia tovin kauniisti lakatuista kynsistä – ja menettänyt 60€/lakkaus. Kerron myöhemmin, toimiko suunitelmani.

Kuvassa kynnet lakkauksen jälkeen. Tuli iloinen mieli sekä hempeästä sävystä että kynsien salonkikelpoisuudesta. Harmi, että en hoksannut ottaa yhtään ”ennen” kuvaa. Mutta enemmän iloa tuottaa ”jälkeen” kuvasta.