”Hei hei mitä kuuluu
Sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu
Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu”

Näitä Apulannan laulun sanoja mukaellen tänään taas sain kysymyksen: ”Miten sä nyt voit?” Sisälläni kihisee, kuohuu ja kohisee… Ja mitä siihen sitten pitäisi vastata, mitä minulta odotetaan? Joskus tekisi mieli heittää takaisin ”Mites itse nyt voit?”, ”Mä voin ihan kivasti, mutta sulle voi tulla pian kurja fiilis, kun kerron kuinka inhottava ja ei-toivottu juuri esittämäsi kysymys on!”, ”P#%¤&&s se sulle kuuluu?” tai ”Kiitos kun pilasit nämä juhlat ottamalla puheeksi mun sairauden!”

Tosiasiassa vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin, että kuuluu olosuhteisiin nähden hyvää, koska se on aivan totta – syöpäolosuhteisiin nähdenhän minulle kuuluu hyvää! Joskus olen ohittanut kysymyksen myös sanomalla, että haluan puhua jostain muusta aiheesta. Läheiset ja ystävani tietävätkin suoran pyyntöni, että jatketaan normaalia ja tavanomaista kanssakäymistä, eikä täytetä kohtaamisia sairaudellani. Tällainen haastava tauti on elämässä seuralaisena joka päivä, eikä siitä halua toistuvasti puhua. Sitä paitsi sairaus on toisinaan pitkiäkin aikoja(!) taka-alalla, joten kysymykset vain palauttavat turhaan takaisin tylsiin tunnelmiin.

Tänään lisä-ärsytystä kysymyksessä aiheutti se, että kysyjä oli puolituttu tai tutun tuttu, ammatiltaan lääkäri, jota näen erittäin harvoin yhteisen ystävän välityksellä. Henkilö, jolle en usko muitakaan liian henkilökohtaisia asioitani. Ja lääkäri, jonka erikoisala ei ole sairaudessani. Mietin, noinko siellä lääkiksessä on opetettu vai ihanko itse keksit kivan keskustelun aiheen illanviettoon. Miksi ihmeessä? En ollut vastaanotolla, olin illanvietossa. Voi luoja, kun pääsisi joskus vähän opettamaan. Yksityisopetusta en sitten tänään ryhtynyt antamaan, väärä paikka, väärä aika, väärä muudi.

Toki myös ymmärrän, että ihmiset voivat olla vähän kuutamolla hankalasti sairaiden kohtaamisissa. He tarkoittavat hyvää ja sanovat tahattomasti ja ajattelemattaan jotain tylsää. Sen sijaan, että sanoo ja kyselee (kyselytkin muuten tuntuu välillä lähinnä juoru-uteluilta ”missäs vaiheessa elämänkaarta sitä oikein mennäänkään”), käyttämään enemmän korvia kuin suuta. Oikein mielelläni juttelen ihan arkisista asioista ja elämänmenosta. Jos oikein kovasti polttelee, ja haluaa avata suunsa aiheen suhteen, vinkkaisin kysäisemään tyyliin ”haluatko puhua asiasta” tai ”haittaako, jos kysyn”. Omalla kohdallani, kuten minut tuntevat tietävätkin, otan itse asioita välillä puheeksi. Mutta saa minullekin sanoa, jos ei jaksa kuunnella ja jos en itse ole ymmärtänyt kysyä, jaksaako vastapuoli kuunnella!

Väitän, että en ole näine ajatuksineni yksin. Ja koska sain purettua tuntojanikin, minulle kuuluu nyt taas ihan hyvää 🙂

Iloista pääsiäistä!