Aihearkisto: Lääkkeet

Voiko ¤#%3%3kseen kuolla?

6 vastausta

Onko tuttu tunne? Nimittäin pohdinta, voiko ¤#%3%3kseen (lue: vitutukseen) kuolla. Omakohtaisesti sain kysymykseen vastauksen ihan e r i k o i s lääkäritasolta. Ja vielä kahdelta eri lääkäriltä ja eri alan spesialistilta. Tarkastellaanpa. Käytän kuitenkin kirjoitusta käsittelevästä ¤#%3%3s-tunnetilasta peitenimenä lyhtennettä ¤#3. Ihan vain lisätäkseni hivenen häveliäisyyttä? Säädyllisyyttä?  Tosiasiassa siksi, että suusta helpommin lipsahtava ¤#3 sana nåyttää tosi karskilta kirjoitettuna. Ja siltä se varmaan lausuttunakin kuulostaa kuulijoiden korvissa.

Mutta asiaan. Lähimmät tietävätkin minun läpikäyneen melkoisen fyysisen ja henkisen mankelin viimeisen kuukauden aikana. Lontoon matka päättyi sairaalareissuun ja kotiinpaluu alkoi sairaalareissulla. Ja käytännössä sillä tiellä nyt ollaan. Viimeinen reipas kuukausi on kulunut sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona: tilanteen arviointia, kotiloma, leikkaus ja toipumista, kotiloma, voimien keräämistä ja haavojen hoitoa, kotiloma. Aivan järkyttävä retki, jonka aikana tunnetila on vaihdellut epätoivosta toivoon, epäuskosta uskoon, kuoleman toivomiseen ja odotteluun ja taas vähän huomiseen luottamisen suuntaan. Fyysinen tila taas kivuista ja oksentelusta leikkauskipuun ja komplikaatioihin ja ihorikoista avanneongelmiin. Varsin raskasta itselleni. Ja läheisilleni. Ja toipuminen on yhä puolitiessään.

Tässä sairaala-koti-avanne-haava-nejän seinän sisällä-pää hajoaa-tilassa olessani lääkäri kysyi, miten voin. Vastasin spontaanisti, ja tilaani hyvin kuvaavasti, että väsyttää ja ¤#3. Aikamme keskusteltuamme totesimme lääkitystä tarkastettavan, koska väsymys vaikutti olevan saamani lääkkeen hyvin tunnettu haittavaikutus. Mutta mitä tule ¤#3, siihen lääkäri kysyi, olenko saanut siihen mitään lääkettä. En. Sain tehtäväkseni itsekin arvioida, haluaisinko.

Keskustelun päätteeksi kysyin, että kauanko tätä elämää pitää tällaisenaan kestää, jos tilanne ei tästä parempaan muutu. Vastauksen mukaan ¤#3 on (minulla, potilaalla) sen verran, että kuolema ei ole vielä näköpiirissä. Kerrottuani tämän toiselle lääkärille, hän vahvisti ¤#3 olevan ihmiselle voimavara. Käänteisesti ajateltuna siis ¤#3 ei voi kuolla. Se jopa pitää meitä hengissä. Onnea ja pitkää ikää ennustettu siis kaikille otsasuonten kiristelijöille ja kuumakalleille.

P.S. Tässä valossa en tosiaankaan tiedä, haluaisinko lääkitystä ¤#3.

BRCA ja eettiset ristiriidat

2 vastausta

Vastikään kuulin – itse en ole tutkimuksesta lukenut – että Islannin populaatiosta on tehty laaja geenitutkimus, jossa on kartoitettu valtaosan väestön geneettinen tausta. Tutkimuksen mukaan Islantilaisilla naisilla esiintyy vain yhtä rinta- ja munasarjasyövälle altistavaa mutaatiotyyppiä, BRCA2. Heidän geneettinen taustansa ei siis tunne muita rintasyövälle altistavia mutaatioita. BRCA on siis se sama kirjainyhdistelmä ja mutaatio, jonka vuoksi esim. kaunotar Angelina Jollie on ollut julkisuudessa. Mutaatio, jonka seurauksena ihmiset ovat ryhtyneet toimiin, tai ainakin miettineet toimia, ehkäistääkseen mutaation aiheuttamia syöpiä. Kuka leikkauttaa rinnat pois ja muovauttaa uudet vatsaröllistä tai selkäläskistä (win-win-leikkaus, mahdollisesti). Kuka poistattaa munasarjat ja aloittaa varhaiset vaihdevuodet ja pinnankiristelyn ennen aikaisesti (win-ööööö… – leikkaus, sanoisin). Islannissa geneettisen taustan tunteminen on asettanut lääkäreitä ristiriitaiseen tilanteeseen: lääkärit, jotka ovat saaneet tulokset tietoonsa, eivät voi kertoa tuloksista ihmisille, jotka eivät itse halua geneettistä taustaansa tietää. Eettinen ristiriita. Ymmärrän. Molempia osapuolia.

Itseltänikin BRCA1– ja 2-mutaatiot on tutkittu viime keväänä: Lääkärini alkoi miettiä, että mutaation tutkiminen olisi perusteltua, koska olen poikkeuksellisen nuori munasarjasyöpäpotilas. Nuoruus on kyllä suhteellista: nuori olen, kun verrataan munasarjasyövän normi ilmenemisikään, mutta synnytystouhuissa minut laskettiin vanhaksi jopa Helsingin kantakaupungin ensisynnyttäjiin verrattuna. Mutta vanha tai nuori, mutaatio siis päätettiin tutkia kiireellisenä ja sain lähetteen verikokeisiin. Koeputket lähetettiin Britteihin analysoitaviksi. Ja vastaus saapui erityisen nopeasti. On muuten nopeuskin suhteellista: Näissä genetiikkageimeissä kahden kuukauden odotusaika katsottiin pikatoimitukseksi! Normisti tutkimisiin ja vastaanottokäynteihin voi mennä jopa kuusi kuukautta kaikkine alkuhaastatteluine ja kokeine. 

Vastauksia varten kutsuttiin perinnöllisyyslääketieteen ykskköön. Valmistauduimme pahimpaan, tietenkin, ja menimme kaksin korvaparein kuulemaan vastauksia.  Kerrottuaan perusteet mutaatioista lääkäri ojensi minulle kopion analyysituloksista. Unlikely, mutaatio on minulla unlikely. Tarkoittaa, että nykyanalytiikan avulla sitä ei löytynyt. Hölmistynyt olo. Mutta vastaus oli kahdella rivillä: unlikely ja unlikely. Eipä tarvitse miettiä, miten omat tyttäret ehkä leivottavat reisistään uudet tissit vai laitattavatko he silikonia. Eipä tarvinnut miettiä, että heidän täytyy läpikäydä ylipäänsä pohdinta, tutkituttaako geenin olemassaolo itseltään. Ei tarvinnut miettiä, että minun kohtaloni olisi isommalla todennäköisyydellä heidänkin kohtalonsa.

Mutaatiota ei löytynyt.  Samalla itseltäni poissulkeutui yksi mahdollinen lääkehoito. Pikku juttu, olinhan valmistautunut pahimpaan, koitan lohduttautua, että näinhän sen piti mennäkin. Iloitsen tyttöjeni tulevaisuuden puolesta ja suren omaanii. Pikku juttu, koitan lohduttautua. Mitkä olisivatkaan olleet tuntemukset, jos vastaus olisi ollut toinen. Varmasti iso huoli. Osaisinko edes iloita omasta puolestani. En tiedä. Olinko kuitenkaan valmistautunut pahimpaan. Ei auta ajatella, että siinä olisi ollut se kaipaamani ihmelääke. Pikku juttu. Koitan lohduttautua. Eettinen ristiriita. Ymmärrän. Molempia osapuolia.