Aihearkisto: Hoidoista

Voiko ¤#%3%3kseen kuolla?

6 vastausta

Onko tuttu tunne? Nimittäin pohdinta, voiko ¤#%3%3kseen (lue: vitutukseen) kuolla. Omakohtaisesti sain kysymykseen vastauksen ihan e r i k o i s lääkäritasolta. Ja vielä kahdelta eri lääkäriltä ja eri alan spesialistilta. Tarkastellaanpa. Käytän kuitenkin kirjoitusta käsittelevästä ¤#%3%3s-tunnetilasta peitenimenä lyhtennettä ¤#3. Ihan vain lisätäkseni hivenen häveliäisyyttä? Säädyllisyyttä?  Tosiasiassa siksi, että suusta helpommin lipsahtava ¤#3 sana nåyttää tosi karskilta kirjoitettuna. Ja siltä se varmaan lausuttunakin kuulostaa kuulijoiden korvissa.

Mutta asiaan. Lähimmät tietävätkin minun läpikäyneen melkoisen fyysisen ja henkisen mankelin viimeisen kuukauden aikana. Lontoon matka päättyi sairaalareissuun ja kotiinpaluu alkoi sairaalareissulla. Ja käytännössä sillä tiellä nyt ollaan. Viimeinen reipas kuukausi on kulunut sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona: tilanteen arviointia, kotiloma, leikkaus ja toipumista, kotiloma, voimien keräämistä ja haavojen hoitoa, kotiloma. Aivan järkyttävä retki, jonka aikana tunnetila on vaihdellut epätoivosta toivoon, epäuskosta uskoon, kuoleman toivomiseen ja odotteluun ja taas vähän huomiseen luottamisen suuntaan. Fyysinen tila taas kivuista ja oksentelusta leikkauskipuun ja komplikaatioihin ja ihorikoista avanneongelmiin. Varsin raskasta itselleni. Ja läheisilleni. Ja toipuminen on yhä puolitiessään.

Tässä sairaala-koti-avanne-haava-nejän seinän sisällä-pää hajoaa-tilassa olessani lääkäri kysyi, miten voin. Vastasin spontaanisti, ja tilaani hyvin kuvaavasti, että väsyttää ja ¤#3. Aikamme keskusteltuamme totesimme lääkitystä tarkastettavan, koska väsymys vaikutti olevan saamani lääkkeen hyvin tunnettu haittavaikutus. Mutta mitä tule ¤#3, siihen lääkäri kysyi, olenko saanut siihen mitään lääkettä. En. Sain tehtäväkseni itsekin arvioida, haluaisinko.

Keskustelun päätteeksi kysyin, että kauanko tätä elämää pitää tällaisenaan kestää, jos tilanne ei tästä parempaan muutu. Vastauksen mukaan ¤#3 on (minulla, potilaalla) sen verran, että kuolema ei ole vielä näköpiirissä. Kerrottuani tämän toiselle lääkärille, hän vahvisti ¤#3 olevan ihmiselle voimavara. Käänteisesti ajateltuna siis ¤#3 ei voi kuolla. Se jopa pitää meitä hengissä. Onnea ja pitkää ikää ennustettu siis kaikille otsasuonten kiristelijöille ja kuumakalleille.

P.S. Tässä valossa en tosiaankaan tiedä, haluaisinko lääkitystä ¤#3.

Kipulääke on lontoon kielellä morkku ja pian on pari tuntia

2 vastausta

TERVEsairas kävi matkalla Lontoossaa. Tutustuin siellä myös englantilaiseen sairaalakulttuuriin. Potilaana. Jonkin sortin kuivakkaita brittihuumorisketsejä siitä olisi joku taitava käsikirjoittaja saanut aikaan. Tässä muutama live-tilanne taas.

Jouduin sairaalaan voimakkaiden suolenahtaumien aiheuttamien vatsakipujen vuoksi. Sairaalaan ajettiin hotellista ambulanssilla. Ei pillit soiden. Päivystykseen päästyä hoitajat totesivat kipulääkkeen tarpeen. Samaa mieltä. Lähtivät selvittämään sitä lääkäriltä. Hetken kuluttua hoitaja tuli m o r f i i n i – injektion kanssa ja kysyi, pistetäänkö käsivarteen vai vatsanahkaan. Hui, ammutaanko nyt tykillä hyttysiä mietin! Kertaakaan Suomen sairaanhoitovuosieni aikana en muista saaneeni morkkua, en ainakaan vastaaviin kipuihin. Täällä on totuttu aloittamaan parasetamolista asteittain Litalginin ja tramadolin kautta ehkä oksikodoniin. Morkku pistettiin, kivut lähti. Mutta niin ne on lähteneet parasetamolilla, Litalginilla ja tramadolillakin.

Kuvantamisten ja lääkityksen jälkeen tilanne tuntui laukeavan. Lääkäri kysyi, onko okay, jos jäisin yöksi osastolle ja pääsisin pois in the m o r n i n g.  Kuulosti hyvältä, aamulla pois. It’s okay. Mutta mitä tarkoittaa aamu englanniksi. Suomeksi se olisi tarkoittanut kaikkine kommervenkkeineen viimeistään puolta päivää. Lontoossa se tarkoitti lopulta klo 14.45. Valaistaan vähän.

Aamulla yhdeksän aikoihin kyselin, milloin lääkäri tulee. Hoitaja vastasi s o o n. Olin tyytyväinen, vaikutti hyvältä. Mutta p i a n kului. Ja kului toinenkin p i a n. Kun oli kulunut pitkästi toista tuntia, kysyin taas, milloinkohan lääkäri tulee. Sain taas vastaukseksi s o o n. Muutaman keran jo luulin lääkärin saapuneen, mutta ensimmäinen siviilipukuinen olikin talousosastolta kiinnostunut maksuasioista. ja toinen kauluspaita oli osastofarmaseutti selvittämässä lääkelistaani. Lopulta lääkäri kravattikaulassaan saapui kierrolleen 12 aikaan. Eli s o o n on Lontoossa pari tuntia, ylikin. Suomessahan lääkärit tekevät kiertonsa aamusella, oman kokemukseni mukaan arkisin yleensä 9-10 välissä.

Lääkäri sanoi, että päästää minut kotiin syötyäni ja tarkkailtuaan vointiani tunnin ajan syönnin jälkeen. Hän sanoi, että lounas on klo 13.30. Selitin, että luvattiin kotiin pääsy aamulla ja pitäisi päästä hotellille pakkaamaan ja kirjautumaan ulos ja ehtiä illalla kotilennollekin. Lääkäri ymmärsi ja totesi, että jos nyt söisin, pääsisin tunnin päästä pois. Sovittu. Mutta mitä tapahtui. Ruokaa ei kuulunut. Olin puoli tuntia lääkäriopiskelijoiden haastateltana (saivat tehtäväkseen selvittää haastattelun kautta, mikä oli diagnoosini). Haastattelu loppui, soitin hoitajan paikalle. Kysyin lääkärin lupaaman aikaisemman ruoan perään. Vastaukseksi vain, että lounas on 13.30. Selitin uudelleen, mitä lääkärin kanssa sovittiin. Hoitaja lähti ja tuli takaisin kysyen haluanko käydä alakerran aulassa syömässä. Vastasin, että en ja hoitaja häipyi. Ja taas soitin kelloa. Kysyin sitä ruokaa. Vastauksena vain, että itsehän kieltäydyit menemästä alakertaan syömään. Niinpä tosiaan kieltäydyin, mutta et sitten selittänyt, että se on ainoa vaihtoehto saada sitä ruokaa aikaistettuna. Suomessa hoitajat olisivat hetimmiten lääkärin kierron jälkeen tuoneet jotain jugurttia ja mehukeittoa syötäväksi. Tämä olisi tapahtunut perään kyselemättä. Mutta Lontoossa minulle vastattiin, että täällä ei toimita niin. Juu, ei toimita. Viimeistään nyt se oli itsellänikin selvillä.

Kun viimein oli ruokaa tiedossa oli lounasaika, klo 13.30. Minulle sanottiin, että lounaaksi on m u s h r o o m s o u p. Kerroin, että en voi syödä sieniä. Johon vastakysymys, etkö pidä niistä. Ei, vaan sienet ovat kielletty suolenahtaumissa, jonka vuoksi nytkin täällä sairaalassa olen. Ja hoitaja toteaa, että keitto on oikeasti vain mushroom f l a v o u r soupia, ei siis m i t ä ä n hätää (paitsi se, että edelleen on kiire hotelille ja lennolle ja mua ei ole uloskirjattu sairaalasta). Hoitaja oli ymmärtävinään kiireeni ja sanoi, että katsotaan 45 minuutin kuluttua kotiinpääsyä. Wanne-be-sienikeitto kiidätettiin eteen ison paahtoleipäviipaleen kanssa. Pyysin jotain ruokajuomaa. Sain teetä. Tietenkin. Leipää en syönyt. Onneksi tähteet haettiin pois ennen kuin paikalle olisi tullut ruokapoliisi, jolle olisi pitänyt selittää, että olisin toivonut gluteenitonta leipää, minkä vuoksi katsoin asialliseksi jättää tämän leivän syömättä.

Kului 45 minuuttia. Ketään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Odotin vielä tovin. Kävin kurkkimassa käytävillä ja toimistoissa. Lopulta soitin miehelleni ja pyysin häntä puhumaan jonkun kanssa, kun minua ei haluta ymmärtää sairaalassa. Hoitaja löytyi, otti puhelimen ja kuunteli miestäni. Oli kysynyt häneltä, olenko syönyt ja  voinko hyvin ruoan jälkeen. Pitihän sekin tietysti kysyä mieheltäni, itsehän kuitenkin seisoin puhelun ajan aivan hänen vieressään ja työtilasta vuoteelleni oli kymmenen metriä. Näitä asioita ei olisi saanut selvitettyä ilman puhelinyhteyttä mieheeni.

Nyt taas sairaalavuoteella maatessani olen tyytyväinen, että olen Suomessa sairaalassa. Täällä pian on pian ja aamu on aamu. Täällä saa ruokaa ja juotavaa erikseen anelematta. Täällä hoitajat kiertävät lääkäreiden mukana ja ovat tilanteen tasalla sovituista toimista. Täällä vuorovaikutus toimii paremmin. Toki tunnen kielen ja tunnen kulttuurin, se varmasti auttaa. Mutta väitän myös, että täällä on ihmisläheisempi lähestymiskulma hoitotyössä. Ja täällä tunnistat lääkärin työtakista ja kaulalla roikkuvasta stetoskoopista!

BRCA ja eettiset ristiriidat

2 vastausta

Vastikään kuulin – itse en ole tutkimuksesta lukenut – että Islannin populaatiosta on tehty laaja geenitutkimus, jossa on kartoitettu valtaosan väestön geneettinen tausta. Tutkimuksen mukaan Islantilaisilla naisilla esiintyy vain yhtä rinta- ja munasarjasyövälle altistavaa mutaatiotyyppiä, BRCA2. Heidän geneettinen taustansa ei siis tunne muita rintasyövälle altistavia mutaatioita. BRCA on siis se sama kirjainyhdistelmä ja mutaatio, jonka vuoksi esim. kaunotar Angelina Jollie on ollut julkisuudessa. Mutaatio, jonka seurauksena ihmiset ovat ryhtyneet toimiin, tai ainakin miettineet toimia, ehkäistääkseen mutaation aiheuttamia syöpiä. Kuka leikkauttaa rinnat pois ja muovauttaa uudet vatsaröllistä tai selkäläskistä (win-win-leikkaus, mahdollisesti). Kuka poistattaa munasarjat ja aloittaa varhaiset vaihdevuodet ja pinnankiristelyn ennen aikaisesti (win-ööööö… – leikkaus, sanoisin). Islannissa geneettisen taustan tunteminen on asettanut lääkäreitä ristiriitaiseen tilanteeseen: lääkärit, jotka ovat saaneet tulokset tietoonsa, eivät voi kertoa tuloksista ihmisille, jotka eivät itse halua geneettistä taustaansa tietää. Eettinen ristiriita. Ymmärrän. Molempia osapuolia.

Itseltänikin BRCA1– ja 2-mutaatiot on tutkittu viime keväänä: Lääkärini alkoi miettiä, että mutaation tutkiminen olisi perusteltua, koska olen poikkeuksellisen nuori munasarjasyöpäpotilas. Nuoruus on kyllä suhteellista: nuori olen, kun verrataan munasarjasyövän normi ilmenemisikään, mutta synnytystouhuissa minut laskettiin vanhaksi jopa Helsingin kantakaupungin ensisynnyttäjiin verrattuna. Mutta vanha tai nuori, mutaatio siis päätettiin tutkia kiireellisenä ja sain lähetteen verikokeisiin. Koeputket lähetettiin Britteihin analysoitaviksi. Ja vastaus saapui erityisen nopeasti. On muuten nopeuskin suhteellista: Näissä genetiikkageimeissä kahden kuukauden odotusaika katsottiin pikatoimitukseksi! Normisti tutkimisiin ja vastaanottokäynteihin voi mennä jopa kuusi kuukautta kaikkine alkuhaastatteluine ja kokeine. 

Vastauksia varten kutsuttiin perinnöllisyyslääketieteen ykskköön. Valmistauduimme pahimpaan, tietenkin, ja menimme kaksin korvaparein kuulemaan vastauksia.  Kerrottuaan perusteet mutaatioista lääkäri ojensi minulle kopion analyysituloksista. Unlikely, mutaatio on minulla unlikely. Tarkoittaa, että nykyanalytiikan avulla sitä ei löytynyt. Hölmistynyt olo. Mutta vastaus oli kahdella rivillä: unlikely ja unlikely. Eipä tarvitse miettiä, miten omat tyttäret ehkä leivottavat reisistään uudet tissit vai laitattavatko he silikonia. Eipä tarvinnut miettiä, että heidän täytyy läpikäydä ylipäänsä pohdinta, tutkituttaako geenin olemassaolo itseltään. Ei tarvinnut miettiä, että minun kohtaloni olisi isommalla todennäköisyydellä heidänkin kohtalonsa.

Mutaatiota ei löytynyt.  Samalla itseltäni poissulkeutui yksi mahdollinen lääkehoito. Pikku juttu, olinhan valmistautunut pahimpaan, koitan lohduttautua, että näinhän sen piti mennäkin. Iloitsen tyttöjeni tulevaisuuden puolesta ja suren omaanii. Pikku juttu, koitan lohduttautua. Mitkä olisivatkaan olleet tuntemukset, jos vastaus olisi ollut toinen. Varmasti iso huoli. Osaisinko edes iloita omasta puolestani. En tiedä. Olinko kuitenkaan valmistautunut pahimpaan. Ei auta ajatella, että siinä olisi ollut se kaipaamani ihmelääke. Pikku juttu. Koitan lohduttautua. Eettinen ristiriita. Ymmärrän. Molempia osapuolia.

Sammakko sanoi: ”Have f(un)!”

Vastaa

Kerronpa tarinan, kuinka TERVEsairas mokasi! Olin eilen sairaalassa päiväkirurgisessa koepalan otossa. Minulle osoitettiin peti kolmen hengen huoneesta. Aamukierron aikana kuulin, että vasemmalla naapurivuoteella oli englantia puhuva nuori eli noin itseni ikäinen nainen. Hänelle kerrottiin, että leikkaus oli mennyt hyvin, tulokset olivat hyviä ja olisi kotiinlähdön aika. Oikealla puolella makoili vanhempi, iältään äidikseni sopiva, rouva tukka sytostaattien harventamana. Hän oli läpikäynyt syöpäleikkauksen ja sytostaattikuureja. Hänellekin niinikään luvattiin kotiutuminen samalle päivälle.

Kuinkas sitten kävikään. Diatsepaami- ja propofoli-pöllyjen seasta aloin virota päivään. Naapurin iäkkäämpi rouva teki lähtöä tyttären noutamana kotiin. Leikkauksesta toipuminen oli sen verran kesken, että kotisairaanhoitaja tilatiin kotiin auttamaan lääkityksessä, mutta suurin huolenaihe oli sängystä nouseminen. Siihen löydettäisiin kuulemma ratkaisu, reipas tytär lupasi. Kotimatkaa varten pyysivät vielä kipulääkettä, että siirtymä autossa onnistuisi kohtuudella. Kipulääkettä huuleen ja rouva lähti matkaan. Pipo päässä rouva toivotti vielä kaikkea hyvää lähtiessään.

Naapurivuoteella tapahtui jokin odottamaton käänne potilaan tilassa. Nuori englantia puhuva nainen romahti. Verhon takaa kuulin ensin nyyhkytystä,sitten itkua ja lopulta epätoivoista itkua, että ei jaksa enää. En tiedä, mikä käänne oli tullut – tuskin diagnoosin muutos sentään, mutta ilmeisesti jälkikomplikaatioita. Seuraavalle päivälle suunniteltiin toimenpidettä. Hoitajat koittivat lohduttaa, yrittivät löytää sanoja parhaansa mukaan, vakuutella, että kaikki menee hyvin ajan kanssa, kysellä ystäviä käymään, puolisoa, taas löytää lohdun sanoja. Ja niin tutun tuntuisesti kuuntelin, kuinka ehdotus toisensa jälkeen tyrmättiin: en halua kertoa kavereille, mies pääsee vasta illalla,… Epätoivoa, lohduttomuutta lisää.

Itse kotiuduin sairaalasta nukuttuani lääkepöllyjä ja univelkojani. Rupattelin mukavan omahoitajan kanssa. Hän ihmetteli anteeksi pyydellen, miten ihmeessä näytin niin terveeltä, vaikka potilaskansioni on mahdottoman paksu (jos se tippuisi lattialle, papereiden järjestämiseen menisi yli viikko, sanoi hoitaja. No niinhän se TERVEsairas tekee, hän ei näytä sairaalta. Hoitajan kanssa keskusteltiin perusasioista, mitä teen päivisin, miten elän taudin kanssa ja miten läheiseni sen kanssa elävät. Hän toivotti hyvää jatkoa ja kysyi vielä saako halata läksiäisiksi. Ja niin halattiin ja jälleen yksi  ihana kohtaaminen sairastamisen syövereissä olisi ohi.

Mutta mitä sanoi lähdön hetkellä TERVEsairas vuoteellaan nyyhkyttävälle nuorelle naiselle. Huulien välistä tulee ”Have f(un)”. Kun tajuan aloittavani sanaa fun, nielaisen f:n jälkeen ja yritän peittää mokani änkyttämällä päälle ja perään jotain jatkoa. Selitystä. Jostain syystä aivoni eivät tuottaneet ensisanoiksi ”Good luck” tai ”All the best” niin kuin olin suunnitellut, vaan suustani tuli se kuuluisa sammakko! Pidä hauskaa komplikaatioinesi, meitsi tästä lähteekin kotiin! Onnekseni potilas ei tiennyt nimeäni ja oma tilanteeni vaikutti olevan joka tapauksessa pahempi, menköön siis vaikka mustanhuumorin piikkiin. Revi tästä huumoria – ja h a v e  f u n !

Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!

3 vastausta

Rautatieasemalla oltiin ihan ajallaan. Rautatieasemalla oma (!) mies vastassa. Rautatieasemalla arvoin, lähdenkö heti Meikkuun vai vasta myöhemmin. Myöhemmin. Halusin ehdottomasti nähdä lapset ensin. Vaikeinta tässä sairastamisessa, ihan vakavasti ottaen, on miettiä asioita lasten kannalta. Nyt halusin nähdä heidät ja kertoa itsekin, miksi vappusuunnitelmat vaihtuivat ja miksi olen menossa sairaalaan. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti menee sairaalaan!” ”Mutta nyt on sellainen tilanne, että se on oikea vaihtoehto, kuten äsken puhuimme. Ja rehellisesti, äitikään ei haluaisi sinne mennä”. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti on kipeä!” ”Äitikään ei haluaisi olla kipeä (ei todellakaan!!!)”. >Itkua<. Halaus ja hei-hei.

Sairaalassa pääsin nopeasti omahoitajan jutusteluun ja verikokeisiin. Mutta tupa oli täynnä käytäväpaikkoja myöten, joten tiedossa oli odottelua. Aloitin odotteluni käytävän varrelta minäkin. Jatkoin odottelua huoneessa. Odottelin. Lääkäriä ei näkynyt, Odottelin. Vaihtelin asentoa kyljeltä toiselle. Odottelin. Hoitaja tuli verikoetulokset nähtyään ilmoittamaan, että olisi todennäköisimmin tulossa ihan sairaalakeikka CRP-arvon perusteella. Pinkkiä pyjamaa siis päälle ja veriyhteys auki tippaa varten. Ja lisää odottelua. Suretti ja pelotti.

Odoteltuani muutaman tunnin lääkäri, sellainen rouhean komea, ilmestyi paikalle pähkäilemään kuume-kipu-tilaani. Antibioottikuuria päälle ja kuvaan. Ei heti tietenkään, ensin taas vähän odoteltiin. Ilta vaihtui myöhäisiltaan. Sain antibiootit. Vähitellen vappuaatto vaihtui vappupäivään. Ja minä odottelin. No ei se nyt toki ihan niin tylsää ollut. Kuuntelin odotellessani naapurihuoneesta kuulunutta huutoa: ”Hoitaja, rakas hoitaja! Apua! Hoitaja! Hoitajaaaaa! P#”¤%”&e! Hoitaja rakas!” Käytännössä tauotonta huutoa. Lopulta siihen vastasi joku toinen potilas samassa huoneessa tiukan vaativalla tavalla: ”Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!” Jotain tapahtui, ja mies hiljeni.

Jotain tapahtui taas. Pääsin kuvaan samoihin aikoihin kun vastuullisimmat (vai tylsimmät?) ihmiset palaavat vappujuhlista ts.ennen järjettömiä taksijonoja. Ja taas odottelu jatkui kylkeä kääntämällä ja välillä vaihtamalla. Aamuyöllä mitattiin verenpaineet ja kuume. Pari tuntia myöhemmin napattiin verikoe. Ja pari tuntia myöhemmin kysyttiin, maistuisiko aamupala. Todellakin, vuorokausi ravinnotta tekee nälkäiseksi. Aamupala oli myös signaali siitä, että mitään kirurgista toimenpidettä ei ollut odotettavissa. Mutta odottelua kylläkin. Ja jotta odottelu ei olisi ihan niin tylsää, kuuntelin keskustelua käytävällä: ”Tiedättekö te missä olette?… Mikä päivä tänään on? … Viekää oikea käsi suoraksi sivulle… Koskettakaa vasemman käden etusormella nenänpäätä… Irvistäkää”. ”Miksi?” ”Koska minä käsken! … Koska tutkimme aivoinfarktin mahdollisuutta”.  

Lääkäri saapui. Odotus loppui! ”Haluatko lähteä kotiin?” ”Joo, kysytkin vielä!” ”Kuvassa ei näkynyt paisetta eikä suolen puhkeamaa. Jatka antibiootteja kotona ja seuraa yleistilan kehittymistä. Tule tarvittaessa takaisin”. Vaihdoin pinkin pyjaman omiin mustiin ja lähdin kotiin. Taksin ikkunassa katsoin vapunjuhlijoita. Hetken vappukuumehoureessa mielessä kävi, että ajaisin suoraan vappulounaalle ja soittaisin kotiin, että toisivat tullessaan 5 min muodonmuutosta varten yo-lakin, korkkarit ja meikkipussin. Mutta sitten vappukuume(kin) laski ja jatkoin matkaani kotiin lepäämään.

Sädehoito – Ajatuksia, huomioita ja vinkkejä

Vastaa

Nyt kun koko kahden viikon säderumba on käyty, pää on saanut jäsenneltyä fiiliksiä siitä. Päällimmäisenä on mielessä se, kuinka ihmeen kivoja ja huumorintajuisia hoitsuja ainakin HUSin Linac10-koneella on! No, onhan se tietty mukavampaa mennä hoitoon kivojen ihmisten käsiin kuin hapannaamojen. Varmaan sama hyvä tilanne muillakin hoitokoneilla. Eiköhän nämä ammattilaiset ymmärrä, missä ja millaisen kurjan taudin parissa tekevät töitä ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Ihan samalla lailla ihailin hoitoprosessin kulkua, jonka kuvailin aiemmassa postauksessa. Potilaan silmin homma siis toimii hienosti. Prosessi toimi myös aikataulutuksen osalta, sillä myöhästymisiä ei ollut, vaikka ruuhkasta varoitettiin parina päivänä. Parina päivänä sen sijaan pääsin jopa etuajassa sisään, wau. Hoito oli kyllä hyvin sitovaa, vaikka kohdallani oli kyse vain kahden viikon hoitojaksosta. Jollain tapaa oli ärsyttävää, kun joka päivä täytyy vääntäytyä sairaalalle hoidettavaksi. Mietin, että mä rasituin jo kahden viikon jaksoista ja kohtuullisen lyhyestä sairaalamatkasta. Joidenkin toisten täytyy jaksaa ravata sairaalalla päivittäin jopa kuuden viikon ajan. Ja matkoihinkin voi mennä useampi tuntikin. Ihan käy siis työstä!

Aloin kutsua sädekonetta tuulimyllyksi. Koneen lavitsalla maatessa koneen neljä sakaraa pyörivät ympärillä kuin tuulimyllynsiivet. Ja siinä siipien pyöriessä ajatukset ohjautuivat tekniikkaan tai pikemmin sen kehittymiseen. Lähtökohtaisesti sädetyksen idea on vanha, mutta toteutustekniikka sen ympärillä on kehittynyt. Esim.Linac10 on uusi sädetyskone, joka liikkuu lineaarisesti hoidettavan ympärillä,ja näin ihoärsytyksen määrä saadaan vähennettyä vrt. tilanteeseen, jossa säteitä annetaan aina samasta kohtaa. Annetun sädetyksen teho kestää kuulemma vielä noin kahden viikon ajan viimeisestä annoksesta, mikä tuntuu vaikeasti käsitettävältä, kun hoito itsessään ei tosiaan tunnu miltään. Ainoa merkki hoidon aikana saadusta sädetyksestä saattaa olla jokin haitta, itselläni esimerkiksi limakalvoärsytys. Tehoa siis pääsee arvioimaan vasta muutaman viikon kuluttua hoidon päättymisestä. Eli ei hätäisten laji ollenkaan.

Hienosti osaavat HUSissa myös hyödyntää uuden koneen: töitä koneella tehtiin kahdessa vuorossa, aina iltaan asti siis. Toisinaan sädetysaika oli aamulla, joinain kertoina iltapäivällä tai illalla. Myöhäisin aika itselläni oli 18.30. Minusta on hienoa, että miljoonainvestointeja hyödynnetään perinteisen virastoajan ulkopuolellakin: saadaanpa useampi potilas hoidettua ja investoinneille vastinetta. Ja tosiasiassa iltavastaanottoaika tuo joustavuutta myös eri elämäntilanteissa olevien potilaiden hoitoon. Pisteet HUSille tästä. Sädekoneita saa käyttää muuten vain röntgenhoitajat. Ja Linac10 koneella hoitajina oli myös useampia miehiä!

Vinkiksi:

Jotta joka kerta sädetysalue saadaan kohdennettua mahdollisimman tarkasti samaan paikkaan, tulee lavitsalla olla mahdollisiman samassa asemassa ja sädetys pyritään toistamaan mahdollisimman yhtenevästi kerta toisensa jälkeen. Paitsi että tatuointipisteiden ja laserin avulla tehdään perusasento lavitsalle ja edelleen kuvantamisen avulla tarkennetaan ja tarvittaessa lavitsaa hienosäädetään, lisäksi:

  • sädealueesta riippuen esim. virtsarakon tulisi olla mahdollisimman samassa jamassa kuin simulaatiokuvauksissa sädetyksen suunnitteluvaiheessa. Käytännössä siis ennen hoitoa olisi hyvä olla samat rutiinit juomisessa ja vessassa käynnissä, jotta rakko olisi yhtä täynnä jokaisella sädetyskerralla.
  • Jokaiseen sädetykseen tulee pukeutua siten yhtenäväisesti, että vaatteet eivät muuta kehon asentoa lavitsalla. Tarvittaessa tulee riisuutua annettujen ohjeiden mukaan siten, että keho asettuu lavitsalle ja sen tukiin aina samalla lailla.

Sädehoitoa lapsen silmin

6 vastausta

Kahden viikon sädetysjakson viimeinen hoitokerta on nyt käyty. Hoito tapahtui muuten samaa rataa kuin kaikki yhdeksän muutakin kertaa, paitsi vanhempi tytär oli mukana katsomassa systeemiä. Heti ensimmäisellä kerralla hoitaja sanoi, että läheiset voi halutessaan ola mukana hoidossa. Mukana olo voi lieventää mystiikkaa hoidon ympärillä, samoin hoitoon ja syöpään liittyvää jännitystä, uteliaisuutta ja epävarmuutta. Kun kotona kerroin, että sairaalaan saa tulla mukaan, tytär ilmoitti heti kiinnostuksensa. Sovittiin, että hän pääsee mukaan kouluajan ulkopuolella olevaan hoitokertaan eli käytännössä siis tähän viimeiseen iltavastaanottoon.

Lapsi kulki reippaana mukana ja totesi, että röntgenhoitaja ja äiti ovat etunimikaimoja. Hoitohuoneessa röntgenhoitaja selitti, miten ja miksi lavitsalle asetellaan tietyllä tavalla ja kertoi koneen osista. Kuvantamisen ja sädetyksen ajan tytär oli monitorihuoneessa hoitajien kanssa. Hän sai siellä seurata äitiä näyttöpäätteen kuvassa ja hänelle oli selitetty röntgenkuvasta luuston eri osia. Ja kun hoito oli ohi, hän pääsi takaisin hoitohuoneeseen näkemään laitteen palauttamisen alkutilaan ja kuuntelemaan hoitajan kanssa käytyä keskustelua.

Katselin tyttöä. Hän oli hiljainen, selvästi mietteliäs. Kyselin, pelottiko, jännitikkö, tekikö pahaa, tuntuuko surulliselta,… Vastaus oli kaikkeen, että ei, en mä oikein osaa sanoa. Sitten sairaalasta ulos astuttuamme pieni suu aukesi ja kysyi, että onko siellä hoitajina aina miehiä. Toinen röntgenhoitajista oli tänään mies, toinen nainen. Sanoin, että joka päivä on ollut sekä miehiä että naisia hoitajina. Jatkokysymys kuului, että nolottaako olla ilman päällyshousuja iho paljaana? Ei, ei nolota, ei tässä iässä, ei näin sairaalassa hoidettavana ollessa. Keskusteltiin hoitajista ja lääkäreistä, joille ihmisten intiimeimmätkin alueet ovat ihan business as usual.

Lapsen hiljaisuus oli nyt purettu sanoiksi. Nousimme bussiin ja päätimme viettää pizza-perjantain. Keskustelu siirtyy pizzantäytteisiin. Viereiseltä bussinpenkiltä nousi rouva, joka poistuessaan toivotti meille hyvää ruokahalua!

Sädehoitoa ja päivänsädehoitoa

Vastaa

Nyt on lähtenyt jälleen yksi iso pyörä pyörimään. Lääkärini nimittäin ehdotti, että voitaisiin koettaa sädettämällä kutistaa yhtä etäpesäkkeistäni, jotta verenvuoto ja anemiariski pienenisivät, kuten jo toista vuotta sitten olimme teoreettisella tasolla keskustelleet. Sain lähetteen sädehoitoyksikköön, josta muutamassa päivässä tipahtikin vastaanottokutsu.

Ja, wau, mitä toimintaa! Mahtava lääkärin vastaanotto. Vastaanotolla keskusteltimme tilanteestani mahdollisuuksineen ja haasteineen kokonaisvaltaisesti, myös sädehoidon ulkopuolisista asioista. Ja mikä meininki toimeentarttumisessa. Ja heti lääkärin vastaanoton jälkeen olleen hoitajatapaamisen sisältö oli myös erittäin informatiivinen, vaikka hoitaja persoonana ei tuntunut kaikkein miellyttävimmaltä. Hän kuitenkin osasi asiansa ja kertoi niin paljon perustietoa tulevasta, että kysymyspankki tyhjeni käytännössä kerralla. Paitsi, että olin saanut kutsun hoidon arvioon, seuraavalle päivälle oli jo varattu hoidon suunnittelukuvantamiset (simulaatio) ja hoidon aloitusajankohtakin plänätty. Vaikka jouduin ”kalenteritörmäyksen” vuoksi siirtämään simulaatiokuvauksen tälle pääsiäisen jälkeiselle viikolle, silti hoidon aloitusajankohta pystyttiin pitämään ennallaan.

Wau-fiilis jatkui simulaatiokuvauksissa. Millä meiningillä sädeklinikalla tekevätkään töitä, mieletön positiivinen lataus, vaikka aikataulu meni täysin sekaisin sähkökatkoksen vuoksi: valot välähtivät kerran, mikä johtui sähkökatkoksesta, joka käynnisti varavoiman. Varavoimasta huolimatta kuvantamis ja sädetyskoneet sammuivat ja ne jouduttiin käynnistämään uudelleen. Koneiden käynnistäminen vei puolituntia, mikä aiheutti viivastyksen vastaanottoajoissa. Siitä huolimatta homma toimi kuin junan vessa, mutta ei haissut pahalle ;D

Simulaatiossa otettiin sekä magneetti- että TT-kuvat, joita yhdistämällä sairaalafyysikot voivat suunnitella hoidon. Simulaation yhteydessä tehtiin myös tatuointimerkit lantiolle. Ja voihan ihme, kuinka julmaati se nipisti. Vain kolme pistosta, kolme järisyttävän kirpeää pistosta neulalla, jota kouluterveydenhoitaja käytti 1980-luvulla ottaessaan sormenpäästä verikoetta. Hatunnosto henkilöille, jotka teettävät lantiolle ja bikinirajaan tatuoinnit. Siis hatunnosto kivunsietämisen suhteen. Niitä tatuointeja täytyy siis t o d e l l a  haluta, että sietää sen kivun, mietin. Mä en kestäisi, en todellakaan.

Maanantaina alkaa kahden viikon päivittäinen sädeputki. Vaikka on positiivisen odottava fiilis, silti vähän jännittää, myönnän. Mietin mahdollisia haittoja. Mietin, väsyttääkö hoito. Mietin, miltä tuntuu käydä hoidossa, joka itsessään ei tunnu. Mietin, miltä tuntuu ylipäänsä käydä hoidoissa päivittäin, sekin on uutta. Mutta ennen maanantain sädehoitoa, otan päivänsädehoitoa. Ihana aurinko, ihana kevät!