Kirjoittajan arkistot: TERVEsairas

Sammakko sanoi: ”Have f(un)!”

Vastaa

Kerronpa tarinan, kuinka TERVEsairas mokasi! Olin eilen sairaalassa päiväkirurgisessa koepalan otossa. Minulle osoitettiin peti kolmen hengen huoneesta. Aamukierron aikana kuulin, että vasemmalla naapurivuoteella oli englantia puhuva nuori eli noin itseni ikäinen nainen. Hänelle kerrottiin, että leikkaus oli mennyt hyvin, tulokset olivat hyviä ja olisi kotiinlähdön aika. Oikealla puolella makoili vanhempi, iältään äidikseni sopiva, rouva tukka sytostaattien harventamana. Hän oli läpikäynyt syöpäleikkauksen ja sytostaattikuureja. Hänellekin niinikään luvattiin kotiutuminen samalle päivälle.

Kuinkas sitten kävikään. Diatsepaami- ja propofoli-pöllyjen seasta aloin virota päivään. Naapurin iäkkäämpi rouva teki lähtöä tyttären noutamana kotiin. Leikkauksesta toipuminen oli sen verran kesken, että kotisairaanhoitaja tilatiin kotiin auttamaan lääkityksessä, mutta suurin huolenaihe oli sängystä nouseminen. Siihen löydettäisiin kuulemma ratkaisu, reipas tytär lupasi. Kotimatkaa varten pyysivät vielä kipulääkettä, että siirtymä autossa onnistuisi kohtuudella. Kipulääkettä huuleen ja rouva lähti matkaan. Pipo päässä rouva toivotti vielä kaikkea hyvää lähtiessään.

Naapurivuoteella tapahtui jokin odottamaton käänne potilaan tilassa. Nuori englantia puhuva nainen romahti. Verhon takaa kuulin ensin nyyhkytystä,sitten itkua ja lopulta epätoivoista itkua, että ei jaksa enää. En tiedä, mikä käänne oli tullut – tuskin diagnoosin muutos sentään, mutta ilmeisesti jälkikomplikaatioita. Seuraavalle päivälle suunniteltiin toimenpidettä. Hoitajat koittivat lohduttaa, yrittivät löytää sanoja parhaansa mukaan, vakuutella, että kaikki menee hyvin ajan kanssa, kysellä ystäviä käymään, puolisoa, taas löytää lohdun sanoja. Ja niin tutun tuntuisesti kuuntelin, kuinka ehdotus toisensa jälkeen tyrmättiin: en halua kertoa kavereille, mies pääsee vasta illalla,… Epätoivoa, lohduttomuutta lisää.

Itse kotiuduin sairaalasta nukuttuani lääkepöllyjä ja univelkojani. Rupattelin mukavan omahoitajan kanssa. Hän ihmetteli anteeksi pyydellen, miten ihmeessä näytin niin terveeltä, vaikka potilaskansioni on mahdottoman paksu (jos se tippuisi lattialle, papereiden järjestämiseen menisi yli viikko, sanoi hoitaja. No niinhän se TERVEsairas tekee, hän ei näytä sairaalta. Hoitajan kanssa keskusteltiin perusasioista, mitä teen päivisin, miten elän taudin kanssa ja miten läheiseni sen kanssa elävät. Hän toivotti hyvää jatkoa ja kysyi vielä saako halata läksiäisiksi. Ja niin halattiin ja jälleen yksi  ihana kohtaaminen sairastamisen syövereissä olisi ohi.

Mutta mitä sanoi lähdön hetkellä TERVEsairas vuoteellaan nyyhkyttävälle nuorelle naiselle. Huulien välistä tulee ”Have f(un)”. Kun tajuan aloittavani sanaa fun, nielaisen f:n jälkeen ja yritän peittää mokani änkyttämällä päälle ja perään jotain jatkoa. Selitystä. Jostain syystä aivoni eivät tuottaneet ensisanoiksi ”Good luck” tai ”All the best” niin kuin olin suunnitellut, vaan suustani tuli se kuuluisa sammakko! Pidä hauskaa komplikaatioinesi, meitsi tästä lähteekin kotiin! Onnekseni potilas ei tiennyt nimeäni ja oma tilanteeni vaikutti olevan joka tapauksessa pahempi, menköön siis vaikka mustanhuumorin piikkiin. Revi tästä huumoria – ja h a v e  f u n !

Nyt lähti neitsyys!

3 vastausta

Sattuisiko kenelläkään olla tarvetta matkarattaille? Entä UGGin nro 39,5 tennareille? Leikitäänkö teillä Brion junanradalla – ehkä haluaisit siihen mutkan-kaksi lisää? Heittäisitkö hepparepun selkään ja lähtisit syksyllä koulutielle? Pomppuheppakin olisi tarjolla! AEG:n liesi-uuni-yhdistelmä meni jo. Turvaistuin hetki sitten ja toiset rattaat ehkä huomenna.

Ja niin lähti uunin ja turvaistuimen mukana neitsyys. Facebook-neitsyys nimittäin! Liityin tällä viikolla naamakirjaan (huutomerkki). Minä, joka olen pelännyt netin henkilösuojattomuutta. Minä joka nauran kämmeneeni – ja ihan päin naamaakin – kun sanotaan, että naamakirjasta saa poistettua tietoa. Höpö höpö, bittiavaruuteenhan se tieto kuitenkin jonnekin jää. Minä, joka ärsyynnyn kysymyksestä sallitaanko sijaintitietojen näyttö?

Tähän on tultu. Kyllä, minä liityin facebookiin v a i n ja a i n o a s t a a n voidakseni liittyä FB:n kierrätysryhmiin. Ensin v a i n rohkea päätös facebookiin rekisteröitymisestä (päätöstä hauduteltiin useampi kuukausi). Anomus sisään ryhmiin päästäkseen (tässä vaiheessa jo malttamattomana). Käsitemaailman AV-YV-MMM avaaminen (selvisi nopeasti muutamalla selailulla). Ilmoituksen laatiminen (parissa minuutissa hoidettu juttu – hidastava tekijä tuotteen kuvaaminen). Nyt on päästy jo kaupanteko asteelle (kärsimättömänä tarkistan muutaman kerran päivässä, onko ostajia ilmaatunut). Tämän neitsyyden menetyksen myötä lastenvaunuvarasto on tyhjentynyt – siellä alkaa vähitellen energia virrata vapaasti.

Ja miettikää, huomenna lähtee taas neitsyys. Kirpputorineitsyys nimittäin! Toivon isosti, että äiti-tytär-päivä kirpputorilla myymässä vie mennessään sinne kannetun ylimääräisen ja turhan tavaran. Ainakin kirpputorille valmistautuminen – tavaroiden peseminen, hinnoittelu ja pakkaaminen – on vienyt jo suurimman kiiman, vaikka itse myyntiakti on vielä edessä. Vaikka saataisiin kaikki myyntiin vietävät tavarat myydyksi, se ei vielä toisi kotiin fengshuita. Mutta kaikki tämä tuo hyvänmielen, vähän lisätilaa kaappeihin ja pientä taskurahaa, jolla käydä taas aamukahveilla.

Vaihtokassaa laskiessamme junnu tarjosi meille mukaan kassakoneensa kaupankäynnin avuksi. Luopui tarjouksesta, kun heitin ilmaan ajatuksen mitä jos joku haluaakin ostaa sen. Näin vältin ylimääräisen tavaran kantamisen kirppikselle. Jälkikäteen pohdin, jospa kuitenkin ottaisimme sen mukaan – jos se innostaisi asioimaan juuri meidän pöydässä. Tulkaa huomenna Hietsuun kurkkaamaan, lyödäänkö meillä rahat kassaan vai pistetäänkö taskuun 😀

Aina myös mun pitää!

2 vastausta

Petran kommentti sai mut uudelleen kirjoittamaan PKN:n Aina mun pitää -biisiin sanat. Tosin alkuperäisetkin olisi ollut melkein yks’yhteen sopivat omaankin elämään. Tässä kuitenkin muokatuilla sanoilla. Olkoon uudelleen sanoituksen nimi vaikka Aina myös mun pitää.

Aina myös mun pitää

Aina mun pitää herätä
Aina mun pitää kokata
Aina mun pitää käydä kaupassa
Aina mun pitää puristaa mehuja

Ei saa olla laiska 
En sanoa ettei kiinnosta
En saa edes olla kiireinen

Aina mun pitää maksaa laskuja
Aina mun pitää rampata vessassa
Aina mun pitää miettiä syömisiä
Aina mun pitää pestä pyykkiä

En saa syödä sokeria, juoda punkkua
En saa edes syödä gluteenia

Aina mun pitää kestää
Aina mun pitää joustaa
Aina mun pitää tsempata
Aina mun pitää olla valmiina

Liian väsynyt nukkumaan? Ei, vaan väsynyt väsymykseen.

2 vastausta

Ikkunanpesu, kevätjuhla ja toinenkin kenraaleineen, lääkärin vastaanotto, lasten harrastuksia, eskari-info, yleisöluento, siivoilua, ompelua, juhlaa, piknikiä, lintsiä…. Viimeisen viikon aktiviteetteja. Aika tavallisen aktiivisen kuuloinen ohjelma, eikä edes se kaikkein kiireisin mahdollinen. Mutta olen väsynyt. Tilassa, jossa käsilaukku tuntuu olalla matkalaukulta ja keväänlämpö rinnastuu tuskanhikeen.

Uuvahdus purkautuu kiukkuna. Mikä on, kysytään? Syöpä! Se uuvuttaa. Fyysisesti ja henkisesti. Olen väsynyt, väsyn helposti. Aamulla pirteä, illalla väsynyt. Jos jo aamulla väsynyt, illalla pahimmillaan hirviö tai vain poissa pelistä. Koitan jaksaa, koska haluan jaksaa. Yleensä se onnistuu, koska ehdin levähtää ja suunnitella aikataulujani. Aina se ei onnistu.

Haluan jaksaa. Koska haluan elää ja nauttia. Koska haluan saada olla mukana ja saada aikaan. Koska haluan antaa aikaa. Mutta välillä väsyn. Koska en malta mennä nukkumaan. Koska uni on toisinaan katkonaista milloin lapsien, milloin pissahädän tai vatsakipujen vuoksi. Koska aamuisin pitää nousta. Koska päässäni pyörii ajatuksia ja pelkokuvia. Koska hemoglobiini on alhainen.

Miksi en sano, että olen väsynyt? Koska yleensä pystyn vaikuttamaan aikatauluihini, eikä tarvitse miettiä sitä. Joskus sanon, joskus en. Jos vältän sanomista, teen sen suojellakseni itseäni tarkoituksettomalta syyllistämiseltä ja syyllistymiseltä, tarpeettomalta ja rasittavalta avuntarjoamiselta, kysymyksiltä, joihin ei huvita vastata ja pohdinnoilta, joita ei ymmärretä. Miksi et mene nukkumaan? Koska kesä tekee tuloaan ja lumoaa valoisina iltoina ja öinä. Miksi et hanki pimennysverhoja? Koska ne on jo hankittu, mutta ei minua varten: valo ei häiritse, pystyn nukkumaan valoisassakin, jos vain malttaisin. Miksi et käytä unilääkkeitä? Saatan käyttääkin yksittäisen satunnaisesti, mutta säännöllisesti en kaipaa niiden aiheuttamaa lisätokkuraa. Miksi et ota päivälepoa? Pyrin ottamaankin, aina se ei vain ole mahdollista. Miksi et syö rautalääkettä? Syönkin. Koska vatsa hannaa vastaan, täytyy ottaa sitäkin maltillisemmin.

En ole liian väsynyt nukkumaan. Olen pikemminkin väsynyt väsymykseen. Väsynyt sen huomioimiseen. Hyvää yötä!

Pohjaton pizza pohjattomaan nälkään

8 vastausta

Piti jo aiemmin kirjoitella tästä gluteenittomasta ruokakokemuksesta, mutta tuli väliin kaikenlaista ja aihe jäi. Nyt tuli ikkunanpesusta aasinsilta aiheeseen ja päätin laittaa reseptiä tulemaan.

Ensin se aasinsilta: Tämän ruokaidean sain ystävältäni. Hän tarjosi tätä iltapalana. Vappuna viestittelin samaisen ystäväni kanssa ja kyselin vappukuulumisia. Hän suunnitteli ikkunoiden pesua.  Menneenä viikonloppuna vappu tuli sitten meillekin, kun sain oman ikkunanpesushowni suoritettua. Jälkivapun kunniaksi vinkkaan pohjattoman pizzan pohjattomaan nälkään.

Itse tein tämän pohjattoman pitsan toivuttuani kuumeesta ja jäätyäni pohjattoman nälkäiseksi vapun sairaalakeikan ravinnottomuuden jälkeen. Muokkasin hieman ystävältäni saamaa reseptiä omien tottumusten ja ruokakaapin sisällön mukaisiksi: Vaihdoin lihalaadun karitsaksi ja lisäsin ohjeeseen lehtipersiljan ja mintun sekä tomaattirenkaita pinnalle.Valitettavasti unohdin heittää suunnittelemani fetakuutiot joukkoon, mutta laitoin ne kuitenkin ohjeeseen vinkiksi. Jätin myös ohjeessa olleet sipulirenkaat pois omasta versioistani. Liha, kananmuna ja tomaattimurska olivat luomua, muut ainesosat ihan normi tavaraa.

Pohjaton pizza 

”Pohjaton pohja”

  • 400 g karitsanjauhelihaa
  • 0,5 dl parmesan-raastetta
  • 0,5 dl gluteenitonta korppujauhoa
  • 1 kananmuna
  • valkosipulinkynsi hienonnettuna
  • tuoretta basilikaa
  • hitusen tuoretta minttua
  • mausteeksi suolaa, pippuria

Tomaattikastike

  • tölkillinen hyvin valutettua tomaattimurskaa
  • valkosipulinkynsi
  • tuoretta basilikaa ja lehtipersiljaa
  • ripaus chiliä

Päälle

  • Fetajuustoa ja mozzarellaa raasteena

Sekoita pohjan ainekset keskenään ja painele piirakkavuokaan. Valuta tomaattimurska huolellisesti. Sekoita kastikkeen ainekset valutettuun tomaattimurskaan ja levitä lihakerroksen päälle. Lopuksi ripottele fetakuutioita ja juustoraastetta koko komeuden päälle. Paista 220 asteisessa uunissa kunnes pohja on kypsä ja pinta saanut väriä, n.20 minuuttia. Tarjoile vihersalaatin kanssa. Nauti.

Pohjatonta pitsaa ei riittänyt pohjattomasti, vaan alta aikayksikön pohjaton pizza oli kadonnut pohjattomaan mahaan. Täytyy tehdä toistekin.

Mene terapiaan! Voin suositella.

8 vastausta

Muistattekos, kuinka 80-lukulaisessa nuoruudessa nahistelujen yhteydessä solvattiin toista huutamalla perään: ”Mene terapiaan!” Ja kyllähän tuota vielä 30 vuotta myöhemminkin on kuultu toivoteltavan. Itsekin on tullut niin sanottua lapsena ja ainakin ajateltua aikuisena. Mutta miksi terapiaan menemisen vaatimista sitten pidetään sopivana riidan ja vihan hetkellä. 1) No, tietenkin siksi, että vain psykopaatit, elinkautisvangit, kylähullut ja muut oudot, epänormaalit ja m i e l e n v i k a i s e t kuuluvat terapiaan. Terapiaan menemällä siis tunnustat mielenvikaisuutesi. 2) Ja onhan se niin perin häpeällistä ja noloa. 3) Se on merkki heikkoudesta. 4) Terapiaan liittyy myös mielikuva, että siellä syytetään kaikesta äitejä. 5) Ja ovathan ne terapeutitkin vähän outoja, ainakin aika moni niistä. Kuka niitä kestäisi.

Mietitäänpäs hiukan:

– Olenko minä mielenvikainen, kun käyn terapiassa? Hulluus tai mielenvikaisuus on tietenkin perin laaja käsite. Olen ainakin välillä epäsovinnanen, kiivas ja vähän ahdistukseen tai masennuksen taipuvainen, mutta en pidä itseäni varsin hulluna. Epänormaalin minusta tehnee eniten se, että ylipäänsä käyn terapiassa. Ja siitäkään epänormaliudesta en voi olla satavarma, kun en tiedä, kuinka moni muu siellä käy. Ainakin moni amerikkalainen käy, kuulemma.

– Olenko hävennyt ja nolostellut terapiassa käymistä? En suoranaisesti, mutta mutkien kautta kyllä. Ensin piti itsekin käsitellä asiaa ja vakuuttua itse, että siitä voi ihan oikeasti saada jotain, ja tulla ylipäänsä tutuksi prosessin kanssa. Alussa vastasin saavani keskusteluapua, jos siitä udeltiin. Nyt pystyn helposti tunnustamaan, että käyn p s y k o terapiassa. Pystyn myöntämään, että sen avulla olen saanut oivalluksia ja laajentanut ymmärrystäni melkoisesti, olen tehnyt yllättäviä löytöjä mielensopukoista ja saanut mielenavaruutta. En häpeä tunnustaa.

-Onko terapiassa käynti merkki heikkoudesta? Ei todellakaan, terapiassa käyminen on merkki pikemminkin  erityisestä vahvuudesta. Oman heikkouden tunnustaminen on vahvuutta.

-Olenko syyttänyt terapiassa äitiä? No en. Tietenkin siellä tarkastellaan äitisuhdetta, mutta myös muita ihmissuhteita. Näiden tarkastelujen tarkoituksena ei ole syyttää ketään, vaan niiden kautta on pyrkimys ymmärtää paremmin ja laajemmin itseään ja käyttäytymistään. Ei terapiassa tosiaankaan äitejä ja isiä teloiteta!

-Onko terapeuttini outo? No ei laisinkaan, normaalimpi kuin moni ”normaali”. Hän on reipas, aikaansa seuraava ja hauska. Sopii minulle. Mutta totuudennimissä kyllähän sitä vähän toisenlaistakin mielikuvaa konsultaatiopoliklinikan visiiteistä sai. Siellä törmäsin kliseiseen ”Mitä meille tänään kuuluu?”-tyyppiseen terapiapuheenparteen lausuttuna pehmeällä lapsekkaalla äänellä. Aaargh. Mutta eipä puheenparsi vielä terapeutista outoa tee, pikemminkin vain äärimmäisen ärsyttävän… Tai no, onhan se vähän outoa, että aikuinen ihminen puhuu silleen, eikös? Ja ärsyttävää!

Minulle terapiassa käynti on jo niin arkista ja itsestään selvää. Harmittaa lähinnä, että en ole ymmärtänyt sen viisautta jo paljon aiemmin, ilman sairastumistraumaa. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää hyödyntää psykoterapian voimaa. Toiset ymmärtävät, toiset eivät. Joidenkin ehdottomasti pitäisi ymmärtää! Olisikos maailma jo tullut siihen pisteeseen, että me vanhemmat antaisimme ylioppilaslahjaksi lapsukasille terapiarahaston? Perustaisimme pikkupilteile tilin, jolle kerrytetään vuosien varrella varallisuutta terapiaa varten. Voisivat sitten aikuistuttuaan käyttää varat terapiassa äiti- ja isäsuhteiden pohtimiseen 😉 ja auttaisimme siten luomaan mutkattomammat välit itseensä. Ja tekemään maailmasta ehkä hitusen paremman paikan elää!

Menin terapiaan. Voin suositella.

Gluteeniton? Gluteenit on!

2 vastausta

Menen ystäväni kanssa lounaalle. Kysyn ravintolassa gluteenitonta vaihtoehtoa. Ravintolassa iloisena vastataan, että tottahan toki heillä on gluteenitonta. -Mitä? –Salaattia, sosekeittoa ja marenkia. Otan sosekeiton. Gluteenitonta leipää ei ole. Samaan aikaan ystäväni ei pysty päättämään pastan, lämpimien leipien ja kaiken maailman palleroiden ja sen seitsemän sortin lounaslistan tarjonnasta itselleen ’mitään kivaa’. Ja jos hän päätyisikin sosekeittoon, sen seuraksi olisi tuoretta leipää, parhaissa paikossa sitäkin seitsemää eri sorttia.

Seuraavana päivänä menen ystäväni kanssa kahville. Kysyn olisiko jotain gluteenitonta. Iloisena vastataan, että tottahan toki. -Mitä? –Marenkia ja sitruunamuffinsseja. Otan sitruunamuffinssin, se on pakattu muoviin. Samaan aikaan ystäväni valitsee kahden vitriinin äärellä korvapuusteista, sen seitsemästä juustokakusta ja cookiesta jotain kivaa. Jos vain osaisi päättää.

Seuraavana päivänä menen ystäväni kanssa aamupalalle. Kysyn, olisiko jotain gluteenitonta kahvin seuraksi. Iloisena vastataan, että tottahan toki.  Mitä? Tattarileipää ja marenkia. Otan tattarileivän. Samaan aikaan ystävälleni on tarjolla aamiaisleipää kokojyvänä, siemenillä, vitivalkoisena, rukiilla, ohrana, perunalimppuna ja karjalanpiirakkana eli sen seitsemää sorttia. Niitä ei oteta pakastimesta, niitä ei ole pakattu kelmuun.

Menen illalla ystäväni kanssa hampurilaisravintolaan. Kysyn, onko tarjolla hampurilaista gluteenittomana. Iloisesti vastataan, että tottahan toki. -Mitä? –Salaatti tai perushampurilainen gluteenittomalla sämpylällä. Mitä ihmettä, eikö lainkaan marenkia? Siispä otan perushampurilaisen. Sen hintaan lisätään erikoisruokavaliolisä, pari euroa. Samaan aikaan ystäväni valitsee hampurilaisen kana-, kala- ja tavallisen välillä ja hampurilaissämpylääkin on sen seitsemää eri kokoa ja kerroslukua, eikä hänen tarvitse maksaa niistä lisähintaa.

Menen seuraavana päivänä ystäväni kanssa italialaiseen ravintolaan. Kysyn, onko tarjolla gluteenitonta… Äh, anna, mä veikkaan: marenkia ja salaattia!

Kuka ihmeessä keksi, että gluteenitonta ruokavaliota noudattavat haluavat marenkia? Kumpi tuli ensin marengille, kysyntä vai tarjonta? Kuka keksi, että gluteeniton ruokavalio on yhtä kuin salaatti? Entäpä sitten gluteeniton leipä, miten sen voisi pilata? No, tarjoamalla sen kylmänä tietenkin. Kidutapa joskus itseäsi syömällä jääkaappikohmeinen gluteeniton leipä, ja vaikeusastetta voi lisätä valitsemalla gluteeniton tattarileipä! Jos kysyt gluteenitonta leipää, toivo todella, että se otetaan pakastimesta. Se on ainut tapa varmistaa, että sen saa kutakuinkin syömäkelpoisena pöytään. Ja loppuun vielä pastadilemma. Olisiko vallan mahdotonta tarjota myös gluteenitonta pastaa. Se on ihan hyvää, lapsetkin tykkäävät 😋

Joo, ymmärrän puhtaushaasteet gluteenittomien valmistamisen ja tarjoamisen suhteen. Ja hinta-argumentin. Ehkä. Mutta jos nyt kuitenkin vähän enemmän yrittäisi kuin pelkkää marenkia ja salaattia. Ei sitä sortimenttia tarvitsisi olla edes sitä sen seitsemää sorttia, mutta jotain muuta vaihteeksi kuin marenkia ja salaattia. Tällä viikolla, ehkä jo tänään, taidan mennä vaihteeksi nauttimaan raakakakkua latteni kera. Fantastista, kiitos siitä! 

Äiti syö kaikki suklaat ja maapähkinä kuuluu palkokasveihin

Vastaa

Ruoan ja ravinnon merkitystä terveyteen olen pohtinut erityisesti parin viime vuoden ajan. Kuulin kyllä jo sairastuttuani, että toiset syöpäpotilaat välttävät sokeria ja syövät kaaleja eri muodossaan. Sairaalassa lääkärit eivät suoranaisesti tukeneet tätä ajatusta, vaan sivuuttivat sen lähinnä toteamalla, että sokerin vähentäminen ja terveellinen ruoka on järkevää ihan jokaiselle. Ihanko totta? – Mikä latteus! Ihan sama kun sanot syöpäpotilaalle, että välillä on alamäkiä. Jep, näin on. Valitettavasti jätin ruokavalion omaan arvoonsa ja söin ajatuksella ”mitä vain, että jaksan hoidot”.

Taudin uusimisen myötä uudelleen ajattelin ravinnon merkitystä ja päätin olla välittämättä yleisesti hyväksytystä mielipiteestä ruokaympyröiden ja ravintokolmioiden osalta ja jättää lääkäreiden latteudet omaan arvoonsa. Sain kannustusta ravintoasioissa erityisesti psykoterapeutiltani. Hänen avullaan sain rohkeutta ajatella itsensä hoitamista laajempanakin kokonaisuutena kuin lääkehoitoina. Ensiaskeleina ravintomaailmaan teetin hivenainemääritykset. Silti yhä epäileväisenä lähdin tulokset  ja ravinnesuositukset kädessäni hankkimaan täydennysravinteita. Lääkärille toki vein hivenainemäärityksen tulokset ja kerroin, mitä muuta teen tilani eteen. Syvälliseen keskusteluun aiheesta ei odotettavastikaan päästy. Tiedä häntä, mitä mielessään mietti, ehkä ”taas yksi kuoleva tarttumassa oljenkorteen”. Ihan sama. Minun elämäni, minun selviytymistaisteluni.

Valitettavasti matka ravitsemuksen maailmaan on ollut hidas ja pitkä. Valitettavasti vasta vähitellen alan ymmärtää hitusia ravitsemuksen syvemmästä merkitystä ihmisen perushyvinvoinnin ja terveyden tekijänä. Mietin, valitettavasti, missä pisteessä voisin olla, jos olisin tajunnut nämä seikat jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Silti ajattelen myös, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja parantaa. Kenenkään meistä! Jokainen terveyttä edistävä valinta on parempi kuin vanha huono tapa. Latteus kai tämäkin!

Olen käynyt matkan varrella kahdesti ravintoterapeutilla. Vartavasten kahdella eri ravintoterapeutilla. Halusin verrata heidän antiaan, verrata heidän sanomaansa. Ja kuulla, millaisia latteuksia ravintoterapeutit ehkä laukovat. Ja mitäpä he sitten erityisesti tilanteessani suosittelivat kaikkien terveelliseksi miellettyjen ja tiedettyjen kasvisten ja ruokien maailmasta:

  • eri kaalilajit, tomaatti, porkkana, sipulit, inkivääri, kurkuma
  • granaattiomena, sitrushedelmät, kiivi, omena
  • pähkinät, erityisesti parapähkinä ja sakasanpähkinä(ei maapähkinä!), siemenet
  • viljaa täysjyvänä, omalla kohdallani gluteenin välttäminen
  • kalat
  • lihoista suosien vaaleaa lihaa, punaisista lammasta ja riistaa
  • marjat: mustikka, mansikka, mustaherukka, goji
  • hapanmaitotuotteet
  • kylmäpuristetut öljyt; kookosöljy paistamiseen, oliiviöljy ja rypsiöljy maustamiseen
  • vesi juomaksi
  • sokerin välttäminen

Erimielisyyksiäkin ravitsemukseen tuli:  1) Voi: Toinen ei suositellut, toinen kehoitti nimenomaan käyttämään voita paistamisessa kookosöljyn rinnalla ja käyttämään leivällä voi-öljy-maitorahka seosta. 2) Elimistön happo-emäs tasapaino: toinen kehoitti ravintovalinnoilla vaikuttamaan elimistön happo-emästasapainoon. Toinen totesi ykskantaan, että siihen ei voi juurikaan vaikuttaa, ja sitten ravitsemus menee silloin jo niin vaikeaksi vääntämiseksi, että ruoasta nauttimisen rentous häviää. 3) Spirulina: molemmat myönsivät, että ravinteikasta on. Toinen suositti innolla, toinen käski pitää malttia, koska maksimisaantisuositukset puuttuivat eli ”vaati lisää tutkimusta”. 4) Kahvi: juuri happo-emästasapainon näkökulmasta toinen kehoitti välttämään, toinen puolestaan totesi, että maltilliset määrät ovat terveyttä edistäviä. Ei latteuksia ravintoterapeuteilta.

Mitäpä sitten olen tehnyt näiden neuvojen kanssa. Ensinnäkin vältän gluteenia, toiseksi teen mehuja ja smootheja hedelmistä ja kasviksista. Granaattiomena, lehtikaali, vehnänoras muodostaP.S.vat oman ravintokolmioni. Punaisen lihan käyttö on vähentynyt ja painottunut karitsaan. Kahviannos kuuluu päivään. Sokerista taistelen eroon koko ajan, joudun tekemään työtä sen eteen. Makeanhimoa koitan ensisijaisesti lääkitä tummalla suklaalla ja raakasuklaalla. Tai kahvi ja raakakakku, nam! Naposteluhimoa lievitän pähkinöillä. Silti tapahtuu lapsuksia, joihin lapset joutuvat toteamaan: ”Äiti syö kaikki suklaat”. Näin on. Valitettavasti.

P.S. ”Maapähkinä ei ole pähkinä laisinkaan”, valisti minua toinen ravintoterapeutti ja jatkoi: ”Se kuuluu palkokasveihin”.

Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!

3 vastausta

Rautatieasemalla oltiin ihan ajallaan. Rautatieasemalla oma (!) mies vastassa. Rautatieasemalla arvoin, lähdenkö heti Meikkuun vai vasta myöhemmin. Myöhemmin. Halusin ehdottomasti nähdä lapset ensin. Vaikeinta tässä sairastamisessa, ihan vakavasti ottaen, on miettiä asioita lasten kannalta. Nyt halusin nähdä heidät ja kertoa itsekin, miksi vappusuunnitelmat vaihtuivat ja miksi olen menossa sairaalaan. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti menee sairaalaan!” ”Mutta nyt on sellainen tilanne, että se on oikea vaihtoehto, kuten äsken puhuimme. Ja rehellisesti, äitikään ei haluaisi sinne mennä”. >Itkua<. ”Mä en halua, että äiti on kipeä!” ”Äitikään ei haluaisi olla kipeä (ei todellakaan!!!)”. >Itkua<. Halaus ja hei-hei.

Sairaalassa pääsin nopeasti omahoitajan jutusteluun ja verikokeisiin. Mutta tupa oli täynnä käytäväpaikkoja myöten, joten tiedossa oli odottelua. Aloitin odotteluni käytävän varrelta minäkin. Jatkoin odottelua huoneessa. Odottelin. Lääkäriä ei näkynyt, Odottelin. Vaihtelin asentoa kyljeltä toiselle. Odottelin. Hoitaja tuli verikoetulokset nähtyään ilmoittamaan, että olisi todennäköisimmin tulossa ihan sairaalakeikka CRP-arvon perusteella. Pinkkiä pyjamaa siis päälle ja veriyhteys auki tippaa varten. Ja lisää odottelua. Suretti ja pelotti.

Odoteltuani muutaman tunnin lääkäri, sellainen rouhean komea, ilmestyi paikalle pähkäilemään kuume-kipu-tilaani. Antibioottikuuria päälle ja kuvaan. Ei heti tietenkään, ensin taas vähän odoteltiin. Ilta vaihtui myöhäisiltaan. Sain antibiootit. Vähitellen vappuaatto vaihtui vappupäivään. Ja minä odottelin. No ei se nyt toki ihan niin tylsää ollut. Kuuntelin odotellessani naapurihuoneesta kuulunutta huutoa: ”Hoitaja, rakas hoitaja! Apua! Hoitaja! Hoitajaaaaa! P#”¤%”&e! Hoitaja rakas!” Käytännössä tauotonta huutoa. Lopulta siihen vastasi joku toinen potilas samassa huoneessa tiukan vaativalla tavalla: ”Koittakaa nyt hyvä mies rauhoittua, täällä on muitakin potilaita!” Jotain tapahtui, ja mies hiljeni.

Jotain tapahtui taas. Pääsin kuvaan samoihin aikoihin kun vastuullisimmat (vai tylsimmät?) ihmiset palaavat vappujuhlista ts.ennen järjettömiä taksijonoja. Ja taas odottelu jatkui kylkeä kääntämällä ja välillä vaihtamalla. Aamuyöllä mitattiin verenpaineet ja kuume. Pari tuntia myöhemmin napattiin verikoe. Ja pari tuntia myöhemmin kysyttiin, maistuisiko aamupala. Todellakin, vuorokausi ravinnotta tekee nälkäiseksi. Aamupala oli myös signaali siitä, että mitään kirurgista toimenpidettä ei ollut odotettavissa. Mutta odottelua kylläkin. Ja jotta odottelu ei olisi ihan niin tylsää, kuuntelin keskustelua käytävällä: ”Tiedättekö te missä olette?… Mikä päivä tänään on? … Viekää oikea käsi suoraksi sivulle… Koskettakaa vasemman käden etusormella nenänpäätä… Irvistäkää”. ”Miksi?” ”Koska minä käsken! … Koska tutkimme aivoinfarktin mahdollisuutta”.  

Lääkäri saapui. Odotus loppui! ”Haluatko lähteä kotiin?” ”Joo, kysytkin vielä!” ”Kuvassa ei näkynyt paisetta eikä suolen puhkeamaa. Jatka antibiootteja kotona ja seuraa yleistilan kehittymistä. Tule tarvittaessa takaisin”. Vaihdoin pinkin pyjaman omiin mustiin ja lähdin kotiin. Taksin ikkunassa katsoin vapunjuhlijoita. Hetken vappukuumehoureessa mielessä kävi, että ajaisin suoraan vappulounaalle ja soittaisin kotiin, että toisivat tullessaan 5 min muodonmuutosta varten yo-lakin, korkkarit ja meikkipussin. Mutta sitten vappukuume(kin) laski ja jatkoin matkaani kotiin lepäämään.

VR – varsin reilua!

Vastaa

Tulipa käytyä Vaasassa tällä viikolla. Menin junalla ja tulin junalla. Junalipussa luki ”perus”. Menomatka olikin ihan perus, mitä tulee kategorioihin: i. ajoissa asemalle (viime tipassa), ii. kanssamatkustajat (ärsyttävän äänekkäitä, häiritsevää), iii. matkatavarat (painavat), iv. aikataulussa pysyminen (myöhässä, joo). Paluumatkan matkustinkin nahkapenkeillä junan neuvotteluhuoneessa ja konnari kantoi virvokkeita pyytämättä. Ei-siis-niin-perus. Mutta kyseessä ei ollut hyvitys perusmenomatkasta tai heavy userin bonari-palkinto.

Eli Vaasassa kävin vähän virkistäytymässä töitä tekemällä, siskon kanssa aikaa viettämällä ja ystävää tapaamalla. Sehän nyt on itsestään selvää, että sisko ja ystävä virkistävät. Mutta ajatella, että nykyisin työntekokin voi sitä tehdä – kaikkea merkillistä syöpä saakin aikaan. Monimutkainen tautitila. Työt tehtyinä ja virkistäytyneenä piti palata takaisin vappuaattoillaksi valmiina ottamaan ystävien luona vappu vastaan grillaten. Grillin sijaan kuumenin minä. Ei, en menettänyt hermojani, eikä kukaan saanut kuulla kunniaansa junassa tai vappujuhlissa. Sen sijaan koin kuume-episodin ennennäkemättömällä vatsakivulla vappuaattoa edeltävänä yönä Vaasassa. Kuumehorkkakohmelo kävi koko ihmisen ylitse varpaista hampaisiin ja päälakeen. Seuraavana aamuna piti tehdä hyvin nopeita päätöksiä: A) Jäänkö Vaasaan sairastamaan B) Lähdenkö kotiin aiotusti Valtion rautateiden kyyditsemänä vai C) ehkä lentorahtina? Ja vaihtoehtoisin B ja C vielä alatasona lähtisikö joku saattajaksi mukaan. Jotta en päätyisi vielä D) ruumisauton kyytiin – olihan edellisen kuumehorkkaepisodin aiheuttaja suolipaise – piti tehdä nopea riskianalyysi hoidon näkökulmasta. Hylkäsin ensimmäisenä Vaasaan jäämisen. Seuraavaksi lennon, koska ajatuskin lentämisestä niin heikossa hapessa ja järisyttävässä vatsakivussa tuntui henkisesti aivan  liian vaikealta. Olisikohan siinä ollut jotain erityistä riskiä mahdollisen suolipaiseen tai perforaation kannalta, en tiedä. Ei kun VR:n kyydillä Helsinkiin! Mietin, että radan varrella Pendolino pysähtyy keskussairaala paikkakunnilla ja puoliväliin jää TAYS, joten melko turvallista reittiä pääsisin kohti erikoissairaanhoidon mekkaani HYKSiä. Ja kielsin siskoani lähtemästä saattamaan, mihin hän suostui kuultuaan ajatuksestani lyöttäytyä kaveriksi konnarin kanssa.

Ja niin tein. Kerroin konnarille olevani kuumeinen ja kipeä ja pyysin, josko hän voisi ohikulkiessaan käydä vilkaisemassa. Konnari suostui empimättä ja sanoi tuovansa juotavaakin. Otti mokoma tosissaan. Tuli juomat. Tuli ensimmäinen pysähdys. Tuli konnari. Konnari kertoi, että voisin mennä ykkösluokan tyhjään neukkikseen, jossa voisin oikaista itseni sohville ja nukkua paremmin ja käyttää ykkösluokan palveluita oloni helpottamiseen. Vastasin kysymällä, että tosissaanko ehdotti. Ihan oli mies tosissaan, ei lähtenyt laskemaan leikkiä. Sitten matkalaukkuani jo kannettiinkin kohti lepoa ja rauhaa. Niin matkustin veturinkuljettajasta heti seuraavana kohti Helsinkiä.

Nahkapenkit ja yksityisyys olivat sydämellisen konnarin kädenojennus kuumeiselle kulkijalle. Ja ihan ilman syöpä-korttia. Kiitos välittävästä ja peri ajattelevaisesta palvelusta. Kiitokset laitan aivan varmasti myös suoraan VR:lle varsin reilusta palvelusta. Saivat omasta puolestani nyt kaikki myöhästymiset anteeksi! Varsin reilua sekin.