Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2015

Kipulääke on lontoon kielellä morkku ja pian on pari tuntia

TERVEsairas kävi matkalla Lontoossaa. Tutustuin siellä myös englantilaiseen sairaalakulttuuriin. Potilaana. Jonkin sortin kuivakkaita brittihuumorisketsejä siitä olisi joku taitava käsikirjoittaja saanut aikaan. Tässä muutama live-tilanne taas.

Jouduin sairaalaan voimakkaiden suolenahtaumien aiheuttamien vatsakipujen vuoksi. Sairaalaan ajettiin hotellista ambulanssilla. Ei pillit soiden. Päivystykseen päästyä hoitajat totesivat kipulääkkeen tarpeen. Samaa mieltä. Lähtivät selvittämään sitä lääkäriltä. Hetken kuluttua hoitaja tuli m o r f i i n i – injektion kanssa ja kysyi, pistetäänkö käsivarteen vai vatsanahkaan. Hui, ammutaanko nyt tykillä hyttysiä mietin! Kertaakaan Suomen sairaanhoitovuosieni aikana en muista saaneeni morkkua, en ainakaan vastaaviin kipuihin. Täällä on totuttu aloittamaan parasetamolista asteittain Litalginin ja tramadolin kautta ehkä oksikodoniin. Morkku pistettiin, kivut lähti. Mutta niin ne on lähteneet parasetamolilla, Litalginilla ja tramadolillakin.

Kuvantamisten ja lääkityksen jälkeen tilanne tuntui laukeavan. Lääkäri kysyi, onko okay, jos jäisin yöksi osastolle ja pääsisin pois in the m o r n i n g Kuulosti hyvältä, aamulla pois. It’s okay. Mutta mitä tarkoittaa aamu englanniksi. Suomeksi se olisi tarkoittanut kaikkine kommervenkkeineen viimeistään puolta päivää. Lontoossa se tarkoitti lopulta klo 14.45. Valaistaan vähän.

Aamulla yhdeksän aikoihin kyselin, milloin lääkäri tulee. Hoitaja vastasi s o o n. Olin tyytyväinen, vaikutti hyvältä. Mutta p i a n kului. Ja kului toinenkin p i a n. Kun oli kulunut pitkästi toista tuntia, kysyin taas, milloinkohan lääkäri tulee. Sain taas vastaukseksi s o o n. Muutaman keran jo luulin lääkärin saapuneen, mutta ensimmäinen siviilipukuinen olikin talousosastolta kiinnostunut maksuasioista. ja toinen kauluspaita oli osastofarmaseutti selvittämässä lääkelistaani. Lopulta lääkäri kravattikaulassaan saapui kierrolleen 12 aikaan. Eli s o o n on Lontoossa pari tuntia, ylikin. Suomessahan lääkärit tekevät kiertonsa aamusella, oman kokemukseni mukaan arkisin yleensä 9-10 välissä.

Lääkäri sanoi, että päästää minut kotiin syötyäni ja tarkkailtuaan vointiani tunnin ajan syönnin jälkeen. Hän sanoi, että lounas on klo 13.30. Selitin, että luvattiin kotiin pääsy aamulla ja pitäisi päästä hotellille pakkaamaan ja kirjautumaan ulos ja ehtiä illalla kotilennollekin. Lääkäri ymmärsi ja totesi, että jos nyt söisin, pääsisin tunnin päästä pois. Sovittu. Mutta mitä tapahtui. Ruokaa ei kuulunut. Olin puoli tuntia lääkäriopiskelijoiden haastateltana (saivat tehtäväkseen selvittää haastattelun kautta, mikä oli diagnoosini). Haastattelu loppui, soitin hoitajan paikalle. Kysyin lääkärin lupaaman aikaisemman ruoan perään. Vastaukseksi vain, että lounas on 13.30. Selitin uudelleen, mitä lääkärin kanssa sovittiin. Hoitaja lähti ja tuli takaisin kysyen haluanko käydä alakerran aulassa syömässä. Vastasin, että en ja hoitaja häipyi. Ja taas soitin kelloa. Kysyin sitä ruokaa. Vastauksena vain, että itsehän kieltäydyit menemästä alakertaan syömään. Niinpä tosiaan kieltäydyin, mutta et sitten selittänyt, että se on ainoa vaihtoehto saada sitä ruokaa aikaistettuna. Suomessa hoitajat olisivat hetimmiten lääkärin kierron jälkeen tuoneet jotain jugurttia ja mehukeittoa syötäväksi. Tämä olisi tapahtunut perään kyselemättä. Mutta Lontoossa minulle vastattiin, että täällä ei toimita niin. Juu, ei toimita. Viimeistään nyt se oli itsellänikin selvillä.

Kun viimein oli ruokaa tiedossa oli lounasaika, klo 13.30. Minulle sanottiin, että lounaaksi on m u s h r o o m s o u p. Kerroin, että en voi syödä sieniä. Johon vastakysymys, etkö pidä niistä. Ei, vaan sienet ovat kielletty suolenahtaumissa, jonka vuoksi nytkin täällä sairaalassa olen. Ja hoitaja toteaa, että keitto on oikeasti vain mushroom f l a v o u r soupia, ei siis m i t ä ä n hätää (paitsi se, että edelleen on kiire hotelille ja lennolle ja mua ei ole uloskirjattu sairaalasta). Hoitaja oli ymmärtävinään kiireeni ja sanoi, että katsotaan 45 minuutin kuluttua kotiinpääsyä. Wanne-be-sienikeitto kiidätettiin eteen ison paahtoleipäviipaleen kanssa. Pyysin jotain ruokajuomaa. Sain teetä. Tietenkin. Leipää en syönyt. Onneksi tähteet haettiin pois ennen kuin paikalle olisi tullut ruokapoliisi, jolle olisi pitänyt selittää, että olisin toivonut gluteenitonta leipää, minkä vuoksi katsoin asialliseksi jättää tämän leivän syömättä.

Kului 45 minuuttia. Ketään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Odotin vielä tovin. Kävin kurkkimassa käytävillä ja toimistoissa. Lopulta soitin miehelleni ja pyysin häntä puhumaan jonkun kanssa, kun minua ei haluta ymmärtää sairaalassa. Hoitaja löytyi, otti puhelimen ja kuunteli miestäni. Oli kysynyt häneltä, olenko syönyt ja  voinko hyvin ruoan jälkeen. Pitihän sekin tietysti kysyä mieheltäni, itsehän kuitenkin seisoin puhelun ajan aivan hänen vieressään ja työtilasta vuoteelleni oli kymmenen metriä. Näitä asioita ei olisi saanut selvitettyä ilman puhelinyhteyttä mieheeni.

Nyt taas sairaalavuoteella maatessani olen tyytyväinen, että olen Suomessa sairaalassa. Täällä pian on pian ja aamu on aamu. Täällä saa ruokaa ja juotavaa erikseen anelematta. Täällä hoitajat kiertävät lääkäreiden mukana ja ovat tilanteen tasalla sovituista toimista. Täällä vuorovaikutus toimii paremmin. Toki tunnen kielen ja tunnen kulttuurin, se varmasti auttaa. Mutta väitän myös, että täällä on ihmisläheisempi lähestymiskulma hoitotyössä. Ja täällä tunnistat lääkärin työtakista ja kaulalla roikkuvasta stetoskoopista!

Kulmakarvataiat

Mutta kuinka typerästi sitä tulikaan luultua, että ripsien lähtö olisi ollut toinen karvakuolema sitten hiustenlähdön jälkeen. Väärin, väärin, väärin. Toinen todellinen karvakuolema on totisesti kulmakarvojen lähteminen. Kulmien myötä kasvoilta katoaa kehykset, vähän samaan tapaan kuin hiusten kanssa. Hiukset sentään reilusti tekivät joukkoirtisanoutumisen lyhyessä ajassa, mutta kulmakarvat toimivat ripsien tavoin itsemääräämisoikeuttaan käyttävinä kapinallisina ja päättivät irtautua yksittäin vähitellen. Salakavalasti. Salakavalasti siitäkin huolimatta, että linjasta poikenneiden kulmakarvojen nyppiminen ei ensimmäistä kertaa elämässäni sattunut lainkaan. Kuinka typerästi sitä uskotteli ja toiveajatteli, että kulmat pysyisivät. Kuinka typerästi sitä kielsi, että kulmakarvat irtoaisivat. Vaan niin lähtivät kulmakarvat. Ja alkoi kulmakarvataikatemput. Suolaa-suolaa-enemmän-suolaa…

Kulmakarvojen harvenemista piilottelin täydentämällä kulmakynällä puuttuvia karvoja niin pitkään kuin kynällä oli tehtävissä siistiä tai edes siedettävää jälkeä. Abrakadabra, taika toimi. Lopulta kulmakarvojen lähdettyä kokonaan vaihdoin kynän kulmaväriin. Hankin myöhemmin toisen kulmavärisetin. Se sisälsi kulmakarvasapluunan, jonka lupasi helpotusta kulmien muodon loihtimiseen. Simsalabim, muototaika onnistui sekin.

Myyjän suosituksesta hankin keskiruskean värin. Suositusta tuki oma värimuistini. En tuolloin ymmärtänyt, että kulmakarvojen lähtöön olisi pitänyt varautua samoin kuin hiusten lähtöön. Eli käymällä tarveostoksilla vielä silloin kun omat karvat olivat paikoillaan. No, kaipa omaa väriä vaaleammat kulmat ovat paremmat kuin ei kulmia laisinkaan. Toisaalta, kulmavärillä tehdyt kulmat kuluivat vähitellen päivän aikana. Ehkä se vaaleampi väri oli suojelus, koska väri kului usein epätasaisesti, eikä vaaleammasta väristä kuluminen ehkä ollut niin silmiinpistävää. Kulumisen huomattuani aloin kantaa kulmaväriä käsilaukussa täydennystarvetta varten. Vasta kulmakarvattomuudesta toivuttuani kuulin, että teatterimeikkisarjojen värit olisivat pysyvämpiä ja kestäisivät hikoiluakin paremmin verrattuna kosmetiikkasarjojen väreihin. Asetaseta, taika vaati harjoittelua.

Kaksi kertaa olen kulmakarvani menettänyt, kaksi kertaa ne ovat takaisin kasvaneet. Molempina kertoina vähän harvempina ja vaaleampina kuin aiemmin. Viime keväänä myrkkykuurien alkaessa kulmakarvattomuus tuli päiväpainajaisiini. Avasin loitsukirjan kohdasta kulmien kestopigmentointi ja aloin opiskella uutta kulmakarvataikaa. Taian onnistuneeseen suorittamiseen vaadittiin kokenutta taikurimestaria. Otin yhteyden sellaiseen. Keskustelin taian suorittamisesta myös lääkärini kanssa. Pigmentoinnissa piirrettiin yksittäisiä karvoja täydentämään olemassa olevia kulmakarvoja. Hokkuspokkus, olen taikaan tyytyväinen! Samalla pigmentointi toimii pohjana siihen, jos kulmakarvat taas irtoavat, kun kulmien oikeampi värisävy, muoto ja paikka jo pohjalla auttamassa niiden maalaamista.

Mutta olen nähnyt myös toisenlaisen kestopigmentointijäljen yhdellä syöpäsisarella. Ananasakäämä… Väärä taikasana? Väärä loitsukirja? Tekijä ei ollut taikurimestari? Oli naisparka mennyt hinnan perässä ja omien kulmakarvojen jo irrottua teetättämään kulmansa. Ja jo arvaatte, mitä siitä seurasi. Vahvasti punakalla värillä hitusen epäsymmetrisesti piirretyt viivamaiset tekeleet. Kuulemma oli tyytymätön. Kukapa ei olisi ollut. Sanoi odottavansa kestopigmentoinnin haalentumista ja poislähtemistä. Kukapa ei olisi odottanut. Tarina ei kerro, kuinka kauan sai odottaa. Eikä sitäkään, oliko ne tehty kuitenkin niin oikealle kohdalle, että jäivät piiloon omien kulmakarvojen kasvettua takaisin. Ainakaan naistenklinikan käytävillä ei ole tullut vastaa ketään, jolla olisi kahdet kulmakarvaparit.

Jos ei ole naista kulmakarvoihin katsomista, niin taikuria loitsukirjaan katsominen ainakin on. Lopetiloitsuimes.  

Karvakuolema ja toinenkin: ripset

Tapasin hiljattain yhdellä myrkkymatkallani kohtuullisen tuoreen syöpänaisen, jolta oli vastikään lähteneet hiukset. Keskustelu kääntyi tietenkin hiuksiin ja karvoihin yleensäkin. Uteliaisuutta herätti tukkani ja myrkkyhoitoni ts.miten tämä kombinaatio on mahdollista. Sain kertoa kaikki karvasalaisuuteni ja paljastaa niihin liittyvät turhamaisuuteni piikkiin menevät mokat ja oivallukset. Jaetaan niitä nyt sitten isommallekin yleisölle. Tukka on jo käsitelty ja kulmakarvat ansaitsevat oman postauksensa myöhemmin. Siispä nyt ripset ja loppuun paljastukset kaikenkarvaisista karvoista.

Ripsien lähteminen oli tukanlähtöä seuraava arkirutiineja muuttava kato kasvoissa. Ripset lähtivät ripotellen siten, että ripsiriviin alkoi tulla aukkoja. Ensin yksi kolo, sitten jo toinen, pian molemmissa silmmissä. Ja viimeiseen karvaan, ihan oikeasti, viimeiseen karvaan, asti laitoin aamuisin ripsiväriä ja pidin kiinni meikkausrutiineistani. M o k a ! Kyllähän se aika hassunnäköistä on kun se ainoa ripsi on värjätty mustaksi huutaen huomiota osakseen. Vähemmän katseita kääntävää olisi ollut laittaa tyynesti pelkät tummat lainerit. Tosiasiassa pelkällä eyelinerilla (kynällä, ei tussilla) saa piirrettyä ripsirajan melko luonnolliseksi ja huomiota herättämättömäksi. Ja silmälasit mahdollisesti vielä siihen päälle ripsettömyytt’ peittelemään ja hämäämään.

Irtoripsiä ei voi ripsettömälle asentaa, koska ei ole karvoja, joihin niitä liittää. Tekoripset sensijaan toimivat lyhyissä tilaisuuksissa: Vaikka tekoripset liimataan luomeen, nekin saavat tukea ripsirivistöstä. Näinollen ripsettömällä riski tekoripsien repsottamiseen ja irtoamiseen kasvaa. Parhaiksi tekoripsiksi koin sellaiset, joissa oli liimanauha jo valmiiksi kiinni ripsirivissä. Mutta tekoripsien jatkuvaa käyttöä vältin paitsi irtoamisriskin vuoksi, myös siksi, että varoin altistumista niiden kiinnitysliimalle. Huomasin näet, että sytostaattihoidot herkistivät ihoani laastareiden ja muille sidosliimoille. Pitkään iltajuhlaankin lähdin ripsettömän smoky eye-meikin turvin. Sen teki ja opetti ammattilaismaskeeraaja. Muut lähtivät saunomaan ja uimaan, minä lähdin maskeeraajan tuolille, ennen iltajuhlaa. Ja tiedättekös, että ripsettömät silmäluomet muuten ovat paksut, aika läskisen näköiset. Läskit silmille-sanonta on niin totta! 

Ja sitten kurkistus niihin kaikenkarvaisiin karvoihin… Kainalokarvojen kasvu on vähentynyt sytostaattitaakan alla. Kainaloissa ei ole paljon ajeltavaa jäljellä, lähinnä vauvanuntuvaa (jee). Mutta säärikarvat, ne puskevat takaisin (blaah), vaikka jonkin myrkyn aikana häviäisivätkin (jee). Toiset myrkyt niitä ei ole irrottanut, mutta sen verran ovat karvatuppea laiskistaneet, että epiloinnin on voinut suorittaa kivuttomasti (jee). Varvaskarvat minulta löytyy ja ne katosivat ja kasvoivat takaisin (blaah). Nenäkavat ja korvakarvat, niistä en osaa sanoa, eivät ole (vielä?) niin näkyvät, että olisin kiinnittänyt niihin erityisemmin huomiota. Se yksi ikävä karkea leukakarvakin pysyi poissa joidenkin sytostaattien aikaan (jee). Ja toisten kanssa sitä joutuu nyppiä pois kuten aiemminkin (blaah). Ja loppuun tietenkin vielä uteliaimmille tiedoksi, että sytostaatit kykenevät samaan lopputulokseen kuin brasilialaisen vahaus (jee vai blaah – päätä itse).