Ja jälleen jokin aika sitten tapahtunutta tositarinaa kerrottavaksi:

Tulin kampaajalta. Hiusrajassa näkyi vielä vähän hiusvärin rajaa kuin huutomerkkinä tapahtuneesta. Törmäsin tuttuun. Hän kysyi, että mitä kuuluu. Kerroin – kun kerran kysyi – kerrankin suoraan, että vähän tylsää, koska on ollut lääkevaihtoja taas menossa ja mietitään mahdollisesti sytostaattien aloittamista. Tähän jatkokysymyksenä esitti, että kävinkö kampaajalla lyhennyttämässä tukkaa sytareiden vuoksi. M i t ä ihmettä? Vastakysymyksenä voisi heittää, miksi itse käyt kampaajalla? Senkö vuoksi, että valmistaudut milloin mistäkin syystä – stressi, huono ravinto, vanheneminen, hiuksia repivä raivo –  johtuvaan hiusten harvenemiseen? Ööööö, väärin! Kävin kampaajalla, koska tukan malli oli ylikasvanut ja vaati siistimistä. Kävin kampaajalla, koska haluan huolehtia ulkonäöstäni. Kävin kampaajalla leikkauttamassa lyhyttä tukkaani, koska tykkään lyhyestä tukasta.

Kysymyksessä on kuitenkin hitunen totuutta, myönnän. Tukka nimittäin on minulle todella tärkeä. Hiustenlähtö on aiheuttanut minulle sairasvuosieni aikana ihan liikaa kärsimystä. Ja kun sitä olen surrut, saan takaisin vastauksen joko ”eihän se ole kuin tukka” tai ”nythän voit leikitellä eri tyyleillä hankkimalla monta peruukkia. Kokeile, mitä tuntuu olla tänään punapää ja huomenna perusblondi”. Ja johon minä mietin ensin ”Ei  helvetti, EI se ole VAIN tukka” ja heti perään ”Ei helvetti, ei tyylin vaihtaminen tuosta noin vain ole minun juttuni”. Lohdun sanojahan nuo ovat, tiedän. Mutta ei toimi minulle. Sairastuminen on ollut niin iso asia, että en tosiaan haluaisi sen aiheuttavan päälle liimattuja ulkonäkömuutoksia. Jokainen karvaton peiliin vilkaisu on muistuttanut sairaudesta ja ollut melkein omiaan aiheuttamaan itsenäisen minikriisin, koska peilistä ei ole kurkannutkaan takaisin vahva- ja selkeäpiirteinen Sinead O’Connor, vaan kalpea kortisonin pyöristämä, ripsiä ja kulmia myöten piirteetön alien.

Hiustenlähteminen on muuten metka tunne. Moni tunnistaa sen tunteen, kun vapauttaa hiukset kampaukselta ja päänahka tulee hieman araksi. Samanlainen arkuus tulee päänahkaan alue kerrallaan, kun hiukset alkavat lähteä. Itselläni tukka on alkanut oheta molemmilla kerroilla noin viikko toisen hoitokerran jälkeen vähitellen kunnes muutamassa päivässä olen kyllästynyt joka paikassa roikkuviin hiuksiin ja ajellut pääni paljaaksi. Toisilla tukka on kuulemma irronnut yöllä nukkuessa ja ollut aamulla herätessä tyynyllä. Mikä irtoamisen tapa sitten onkaan, siihen onkin paras olla varautunut, jos tukka ei ole vain tukka. Eli peruukkikauppaan hyvissä ajoin.

Peruukki on muuten helvetin kuuma kesällä ja helvetin kylmä talvella. Ainakin se sairaanhoitopiirin korvaama tekokuituversio. Mutta mitä vaihtoehtoja tekokuitutukalle sitten olisi?

• A) Luonnonhiuksista sidottu peruukki. Minultakin lähipiiri kysäisi, satsataanko sellaiseen. Ei, ei satsata, sanoin selkeästi. En voisi kuvitella kulkevani jonkun toisen ihmisen karvat päässä. Mielikuviini tunki näkymät Auschwitzin keskitysleirin vitriineiden hiuskasoista. Karmivaa. Ei, ei toisten ihmisten karvoja minun päähäni. Vaikka luonnontukassa on omat etunsa ja luonnollisuutensa.
• B) Kulkea kaljuna. Ei, niin päälleviivaava en pystynyt, enkä usko pystyväni jatkossakaan, olemaan. Olen tavannut rohkeita syöpänaisia, jotka kulkevat nahkakuulina, mutta itseltäni se ei luonnistuisi. Ja sieluni silmin näen oravankokoiset hikikarpalot paljaalla päälaellani – ei kivaa, ei esteettistä.
• C) Mansikkamyssy tai virkattu patalappupipo. No-no, ei todellakaan minun juttuja. Se hyvä puoli niissä on, että tuolla turuilla ja toreilla kun kävelisi sellainen päässä, ei heti edes oivallettaisi, että kyseessä on syöpämyssy. Niitä myssyjä kun yhä vaan näkee liikenteessä muutenkin. Mutta täällä Punavuoressa kieltämättä vähemmän. Niitä pipoja, jos nyt ei sentään marjakuvioilla, on ollut useasti jaossa naistenklinikallakin. Kun laatikko tulee kohdalleni, ojennan sen seuraavalle halukkaalle. Rouvat penkovat sopivaa kokoa ja ihastelevat. Ihastelen minäkin. Ihastelen näet syöpämyssyjen taustalla olevaa ajatusta. Mahtavaa, että ihmiset ovat avosydämisiä ja haluavat auttaa. Minä kuitenkin virkkaisin pikkupipoja syöpälapsille päätä lämmittämään ja meille aikuisemmille nahkapäille sopisi paremmin kivat huivit vaikka ylijäämäkankaista. Makuasioita. Tiedän. Pipo kuin pipo- ja vain tukka- ajatukset kuuluvat samaan kategoriaan keskenään.
• D) Huivit. Peukutan, oikein mainiot vaihtoehdot. Mutta ongelmia niissäkin. Huiveja en osaa solmia kauniisti. Kaupungilla ihastelen huivin pukemisen mestareita, itseltäni puuttuu taito. Kaikille syöpänaisille pitäisikin järjestää huivinsidonta-kurssi (syöpäjärjestöt huomio!).
• E) Turbaanit ja kangasmyssyt. Kyllä, ovat tyylikkäitä, mutta niiden valikoima on ainakin ollut aika nafti. Upeimman turbaanityyppisen myssyn olen nähnyt naikkarilla. Kun aloin selvittää sen alkuperää, johtivat jäljet ulkomaille. Ei hankittu Suomesta. Ehkä jo tänä päivänä valikoima on laajentunut meilläkin. Toivottavasti ei tarvitse kuitenkaan ottaa selvää.

Loppujen lopuksi, onneksi on sairaanhoitopiirin korvaamat tekokuituperuukit! Olen ollut ihan tyytyväinen niihin. Ne ovat yllättävän aidon ja hyvännäköisiä. Ensimmäinen peruukkini ei ollut aivan napakymppi, mutta jotenkin siedettävä kuitenkin. Sittemmin olen harjaantunut tässäkin lajissa: olen hankkinut pari vaihtotukkaa (ei perusblondia tai punapäätä, vaan pieni mallin- ja kevyt värinmuutos riittää vaihteluun, kuten normaalissa kampaaja-arjessakin) shp:n kustantaman lisäksi, ottanut ostoksille mukaan makutuomariksi tyttäreni ja kampaajani ja muotoiluttanut peruukit kampaajallani, joka tuntee tyylini vuosien takaa. Mutta toivon, että peruukkivalikoimaa ei tarvitse kaivaa kaapista, vaan saan hikoilla jatkossakin omissa karvoissani. Tukka ei ole vain tukka, vieläkään. Mutta säärikarvat… puhutaan niistä joskus toiste 😀