Kerronpa tarinan, kuinka TERVEsairas mokasi! Olin eilen sairaalassa päiväkirurgisessa koepalan otossa. Minulle osoitettiin peti kolmen hengen huoneesta. Aamukierron aikana kuulin, että vasemmalla naapurivuoteella oli englantia puhuva nuori eli noin itseni ikäinen nainen. Hänelle kerrottiin, että leikkaus oli mennyt hyvin, tulokset olivat hyviä ja olisi kotiinlähdön aika. Oikealla puolella makoili vanhempi, iältään äidikseni sopiva, rouva tukka sytostaattien harventamana. Hän oli läpikäynyt syöpäleikkauksen ja sytostaattikuureja. Hänellekin niinikään luvattiin kotiutuminen samalle päivälle.

Kuinkas sitten kävikään. Diatsepaami- ja propofoli-pöllyjen seasta aloin virota päivään. Naapurin iäkkäämpi rouva teki lähtöä tyttären noutamana kotiin. Leikkauksesta toipuminen oli sen verran kesken, että kotisairaanhoitaja tilatiin kotiin auttamaan lääkityksessä, mutta suurin huolenaihe oli sängystä nouseminen. Siihen löydettäisiin kuulemma ratkaisu, reipas tytär lupasi. Kotimatkaa varten pyysivät vielä kipulääkettä, että siirtymä autossa onnistuisi kohtuudella. Kipulääkettä huuleen ja rouva lähti matkaan. Pipo päässä rouva toivotti vielä kaikkea hyvää lähtiessään.

Naapurivuoteella tapahtui jokin odottamaton käänne potilaan tilassa. Nuori englantia puhuva nainen romahti. Verhon takaa kuulin ensin nyyhkytystä,sitten itkua ja lopulta epätoivoista itkua, että ei jaksa enää. En tiedä, mikä käänne oli tullut – tuskin diagnoosin muutos sentään, mutta ilmeisesti jälkikomplikaatioita. Seuraavalle päivälle suunniteltiin toimenpidettä. Hoitajat koittivat lohduttaa, yrittivät löytää sanoja parhaansa mukaan, vakuutella, että kaikki menee hyvin ajan kanssa, kysellä ystäviä käymään, puolisoa, taas löytää lohdun sanoja. Ja niin tutun tuntuisesti kuuntelin, kuinka ehdotus toisensa jälkeen tyrmättiin: en halua kertoa kavereille, mies pääsee vasta illalla,… Epätoivoa, lohduttomuutta lisää.

Itse kotiuduin sairaalasta nukuttuani lääkepöllyjä ja univelkojani. Rupattelin mukavan omahoitajan kanssa. Hän ihmetteli anteeksi pyydellen, miten ihmeessä näytin niin terveeltä, vaikka potilaskansioni on mahdottoman paksu (jos se tippuisi lattialle, papereiden järjestämiseen menisi yli viikko, sanoi hoitaja. No niinhän se TERVEsairas tekee, hän ei näytä sairaalta. Hoitajan kanssa keskusteltiin perusasioista, mitä teen päivisin, miten elän taudin kanssa ja miten läheiseni sen kanssa elävät. Hän toivotti hyvää jatkoa ja kysyi vielä saako halata läksiäisiksi. Ja niin halattiin ja jälleen yksi  ihana kohtaaminen sairastamisen syövereissä olisi ohi.

Mutta mitä sanoi lähdön hetkellä TERVEsairas vuoteellaan nyyhkyttävälle nuorelle naiselle. Huulien välistä tulee ”Have f(un)”. Kun tajuan aloittavani sanaa fun, nielaisen f:n jälkeen ja yritän peittää mokani änkyttämällä päälle ja perään jotain jatkoa. Selitystä. Jostain syystä aivoni eivät tuottaneet ensisanoiksi ”Good luck” tai ”All the best” niin kuin olin suunnitellut, vaan suustani tuli se kuuluisa sammakko! Pidä hauskaa komplikaatioinesi, meitsi tästä lähteekin kotiin! Onnekseni potilas ei tiennyt nimeäni ja oma tilanteeni vaikutti olevan joka tapauksessa pahempi, menköön siis vaikka mustanhuumorin piikkiin. Revi tästä huumoria – ja h a v e  f u n !